Syksyn sävel

Pyöräilimme tänään Tytön kanssa kaksin leikkipuistoon. Matkalla ehdin pohtia kaikenlaista. Muutaman päivän mielessäni on ollut loppuvan kesän haikeutta, en ole oikein päässyt vielä kunnolla kiinni syksyyn, kynttilöihin ja villasukkiin. Kesästä luopuminen tuntuu tänä vuonna tavallista vaikeammalta. Kaikessa lyhyydessään, kesä oli kuin lapsuuden kesä; se tuntui loputtomalta ja oli täynnä aurinkoisia päiviä. Kesä tuntui alkavan ja loppuvan aivan yhtä-äkkiä, kesäkuussa vielä värjöttelimme puistossa välikausivaatteeissa ja elokuun puolella ulkoilun jälkeen nenänpää olikin äkkiä kylmä ja pienet sormet viileät haskattomissa käsissä. Mutta heinäkuu, se oli kuin tiivistettyä kesänektaria.

Kävelimme leikkipuistosta uimarannalle. ”Uimarannalla lämmintä vettä, syvällä uitiin!” Tyttö huudahtaa. Nyt ranta on hiljainen. Tälläkin rannalla käytiin monella eri kokoonpanolla, joskus jouduimme juoksemaan kotiin ukksomyrskyn yllättäessä, toisinaan sää suosi ja heitettin muutama frisbeekoreihin viereisellä radalla.

Rannan tunnelma saa minut miettimään mennyttä kesää ja sitä mikä siitä teki niin erityisen, mitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen. Ympärillä olevat asiat muistuttavat päivittäin iloisista kesäpäivistä. Kaupungilla kävellessä palaan kesään torin laidalla. Torikahvila, jossa Tytön kanssa istuimme (tai minä istuin, kahvilantäti riehututti Tyttöä) aina kun sää salli, on nyt pimeä ja hiljainen. Se näyttää yksinäiseltä ja hylätyltä kokoontaitettuine tuoleineen. Nään meidän vakkaripöydän, jonka viileässä varjossa söimme lukemattomia munkkeja ja uunituoreita croissanteja, maistoimme kesän ekat mansikat ja herkuttelimme jätskillä erityisen paahtavina aamuina. Torille aamuisin kohonnutta pomppulinnaakaan ei enää ole.

Kun kotona katson ulos keltaisten lehtien täplittämälle terassille, mieleeni palaa kesän parhaimpia hetkiä. Helteisen iltapäivän grillausinspiraatio siskon kanssa, päiväunet patjalla viielässä varjossa, myöhäisillan lautapelit ja ulkoilmaelokuvateatterin Nörtin kanssa, kun helle hieman helpotti ja ulkona oli miellyttävä istua. Tytön riemu, kun hän näki uutta kahluuallasta täytettävän vedellä tai kikatus, kun eräänä kuumana aamuna Mummi ja Tyttö läträsivät tapetirullan täyteen sormiväreillä. Olemme tänä kesänä viettäneet enenmmän aikaa takapihallamme kuin kolmena edellisenä kesänä yhteensä. Viime syksyinen terassinrakennus on todellakin maksanut itsensä takaisin.

Vietimme muutaman yön ja aika monta iltapäivää Mummin luona. Mummista (kuten myös kahvilan tädistä ;) ) oli kesän aikana suuri apu Tytön leikittäjänä, kun minä vaapuin alati väsyneenä Pikkuveli vatsassani. Ne hetket Mummin tykönä tuntuivat olevan kuin koko kesä tiivistettynä muutamaan päivään. Ne päivät maistuivat letuilta, jäätelöltä ja päiväkahveilta terassilla. Tyttö kiljui riemusta puutarhaletkusuihkun ali kirmatessaan ja minä otin (taas) nokosia varjoisalla terassilla.

Mieleeni palaavat nekin päivät kun oli liian kuuma. Pakenimme hellettä autoon, elokuvateatteriin ja ostarille. Mietimme mihin lähtisimme kylään, jotta (viileä) automatka olisi mahdollisimman pitkä. Leffateatterin hämärä virkisti häikesevän auringon jälkeen ja Ikean ilmastointi viilensi myös välillä kuumenneita hermoja.

Kesä oli kaikessa rentoudessaan myös raastavan pitkää odottamisen aikaa. Toivoin, että odotus menisi nopeasti, mutta kesä hitaasti, onnistuen siinä melko hyvin – ainakin näin jälkikäteen mietittynä. Odotin Pikkuveljeä syntyväksi koko heinäkuun ja lopulta, kesän viimeisenä päivänä pääsin synnyttämään. Siltä se Pojan syntymäpäivä tuntuu, kesän viimeiseltä päivältä. Vielä edellisenä iltana heitimme frisbeegolfia läheisellä kentällä ja ilta tuoksui kesältä. Kun palasin kotiin sairaalasta elokuun puolella, ilmassa tuoksui syksy.

Elokuun aikana kahvilan täti on tehnyt viimesen työvuoronsa, uima-allas on nostettu talviteloille ja irtojäätelöt ovat loppuneet pakkasesta. On aika vaihtaa tuoreet mansikat omenapiirakkaan.

Ei kai tässä auta muu, kuin laittaa teepannu porisemaan ja etsiä pari villasukkia jalkoja (ja mieltä) lämmittämään.