Kahden päivän verran viisaampana
Kahden päivän verran kokemusta uudesta työpaikasta. Kaksi päivää kokemusta myös tästä uudesta elämästä, elämästä kahdestaan koiran kanssa. Kahden päivän matkan verran taas viisaampana. Tai sitten en.
Aamuisin herään täynnä intoa. Aamut ovat helppoja, samat rutiinit jatkuvat kuin aina ennenkin. Sängystä ylös, vaatteet päälle, koiran kanssa lenkille, kahvi tulille ja aamupalaa pöytään. Uutisia ja sähköpostin läpikäymistä aamupalaa syödessä, sitten pikameikki ja menoksi.
Ihanin osuus aamussa on työmatka. Päätin uudenvuoden lupauksenani, että kuljen lyhyen työmatkani kävellen säästä piittaamatta niinä päivinä kun en töissä autoa tarvitse. Tuollaisia päiviä tosin on harmittavan vähän. Matkaa siis taitaa olla korkeintaan kilometrin verran, juuri sopiva pieni happihyppely aamuisin. Ja kuinka kaunista aamuisin onkaan! Varsinkin, kun päiväni useimmiten alkavat vasta yhdeksän-kymmenen aikaan, ehtii aurinkokin jo sarastaa töihin kävellessä näin vuoden pimeimpäänkin aikaan. Tänään oli pakko ottaa kamera mukaan ja pysähtyä kuvaamaan. Nopeasti muutaman kuvan verran, enempää ei olisi tarjennutkaan.
Työpaikalla kaikki on vielä iloisesti sekaisin. Juuri sillä kutkuttavalla tavalla sekaisin, miten kuuluukin olla uudessa työssä aloittaessa. Lukemattomien papereiden täyttämistä, uusien tietokoneohjelmien ja käytäntöjen opettelua sekä esittäytymisiä. Puoli taloa tuntuu lisäksi olevan vielä lomalla, joten ensi viikolla saan todennäköisesti aloittaa tutustumisen alusta. Mutta hiljalleen, asia kerrallaan. Huomenna pääsen kuitenkin jo ”oikeisiin” töihin työhuoneella ja tietokoneella istumisen jälkeen. Se on ihanaa.
Kaikki tämä uusi vie yllättävästi voimia. Vaikka työpäiväni ovat olleet lyhyitä, muutaman tunnin mittaisia pyrähdyksiä, olen päivän jälkeen kotiuduttuani aivan poikki. Olemme koiran kanssa yhdessä nukkuneet päiväunet molempina päivinä ja venyneet illat kotona saamatta aikaiseksi juuri mitään järkevää. Ulkona on pakkastakin niin, että yhteiset lenkkimmekin ovat ulottuneet vain talon toiselle nurkalle pissille ja kiireen vilkkaan takaisin sisään.
Olen antanut itselleni luvan tassutella ja hissutella. Opettelen yhden asian kerrallaan, totuttelen ensin työhön ja vasta sitten muuhun elämään. Kaipaisin jo kovasti harrastusten pariin, hiihtoladulle ja lenkkipoluille. Mutta ehkä odottelen vielä hetken. En halua väsyttää itseäni heti alkuun lataamalla kalenteria kerralla liian täyteen. Ehdin kyllä vielä. Ja sen varmasti tunteekin sitten, kun energiaa muuhunkin uuden oppimiseen työkuvioiden lisäksi alkaa taas olla.
Koiraparkakin on ottanut uuden elämäntilanteen hieman raskaasti. Päivisin itkettää kovasti, herkkujen lisäksi ruoka ei oikein maistu, vatsa on sekaisin ja uni maittaa kunnolla vasta minun kotiuduttuani töistä. Kuulostaa melko tutulta, eikö? :) Toivottavasti naapureilla riittää kärsivällisyyttä koiran ikävän uikutusta kuunnellessa! Yhdessä opettelemme täällä elämää ja yritämme taltuttaa stressin. Onneksi innostavia asioita löytyy molemmille, pakkasten taltuttua pääsemme taas tutustelemaan uusiin lenkkipolkuihin.
Vielä tutkimattomat polut, lenkkipolut ja elämän polut, mikä sen inspiroivempaa olisikaan. Niitä kohti, päivä kerrallaan!