Kiitos 2018, olit hyvä.
Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, ajatukset ovat vielä tiiviisti jo taakse jääneessä vuodessa 2018. Ensi alkuun tuntuu, että vuoteni on ollut kovin tasapaksu. Mitään ihmeellistä ja mullistavaa ei juurikaan ole tapahtunut, vaan vuosi on ollut varsin arkinen. Täynnä puurtamista, työtä ja uhmaikään ehtineen avioliiton arkea. Poikkeuksena tietenkin tuo loppuvuoden mullistus, uusi virka ja muutto takaisin Rovaniemelle seitsemän vuoden Oulun vierailun jälkeen.
Mutta mitä tarkemmin mietin, sen kirkkaammin huomaan, ettei vuoteni sittenkään ollut vain tylsä ja arkinen. Vuosiin en ole ollut näin tasapainossa, onnellinen ja tyytyväinen. Tuntuu, että juuri tuon eilen päättyneen vuoden aikana olen saanut nauttia elämästä sen kaikkine rikkauksineen. Olen ehtinyt monenlaista, jopa lomailla pitkästä aikaa kesällä monen vuoden edestä. Olen ollut töissä, opiskellut, reissannut vähän. Oikeastaan lähinnä kotimaassa, mutta reissannut kuitenkin.
Ehkä juuri kaikessa tavanomaisuudessaan viime vuosi olikin niin ihana. Minun ei ole tarvinnut seilata tunteineni laidasta laitaan, vaan olen saanut olla onnellisen tyytyväinen juuri siinä hetkessä. Parisuhteessa on eletty uhmaikäisiäkin ajanjaksoja, mutta päivä päivältä toinen tuntuu aina hieman tutummalta ja yhteinen elämä hetki hetkeltä helpommalta. Viime vuonna minua ja lähipiiriäni on myös rajulla tavalla muistutettu siitä, miten mikään ei ole itsestäänselvää. Olen kiitollinen siitä, kuinka tuon kautta olen saanut nähdä rinnallani kulkevan ihmisen taas uusin silmin, lahjana ja ihmeenä. Uutena lahjana joka päivä.
Viime vuonna olen saanut myös nauttia aivan uudella tavalla tästä juuri meidän elämästämme. Tästä yksinkertaisesta, pienestä perheestä. Minusta, hänestä ja koirastamme. Monien vuosien kipuilujen jälkeen olleet jälleen kokonainen perhe, täydellinen juuri näin. Se tyhjä tila, mitä täyttymättömät vauvahaaveet pitkään perheeseemme loivat, olikin yhtäkkiä poissa. En kaivannutkaan mitään, nautin vapaudestani ja elämästäni juuri tällaisena. Edellisen vuoden puolella aloitettu tukiperheenä toimiminen on ollut yksi suuri tekijä tässä. Sain meidän ”lainalastemme” kanssa elää kerran kuussa muutaman päivän perhearkea, syödä aamiaismuroja täydessä pöydässä, touhuta lähipuistoissa ja uimarannalla, lukea iltasatua ja opettaa tärkeitä asioita elämästä. Yhtäkkiä huomasin, että muutama päivä kuukaudessa riittää minulle varsin hyvin. Miksi minun pitäisi synnyttää tullakseni äidiksi? Ehkä vielä joskus haaveilen myös omasta lapsesta, mutta vielä ei ole sen aika.
Kulunut syksy on ollut erityisen ihanaa aikaa. Pidin edellisen lukuvuoden taukoa opinnoistani ja keskityin vain töihin. Se tuntui olleen aivan oikea ratkaisu, kun syksyllä koulun jälleen startattua huomasin nauttivani opiskelusta tavalla, jota en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Vaikka opiskeluita on takana jo lukemattomia vuosia, tuntui että vasta nyt ymmärsin sen, kuinka ihanaa se voi parhaimmillaan olla. Ehkä olen onnistunut vapautumaan jollakin tavalla turhista paineista, keskittymään itseni kehittämiseen sen sijaan, että käyttäisin energiaani sen miettimiseen, mitä toiset minusta ajattelevat. Vihdoinkin, sen olisin suonut oppivani jo paljon aiemmin!
Toisaalta kulunut syksy on ollut myös hermostunutta aikaa. Sillä tavalla hermostunutta, kun tietää olevansa jonkun uuden kynnyksellä, muutokset elämään ja arkeen kutkuttelevat, mutta aivan vielä et tiedä mitä nuo muutokset tulevat olemaan. Olen jo pidemmän aikaa etsinyt töitä, uskomatta kuitenkaan kovin vakavissani niitä vielä hetkeen löytäväni. Lopulta tämä uusi työ, muutto ja sen myötä elämään tulleet muutokset tuntuivatkin tulevan melkein varoittamatta, äkkiä ja yllättäen. Paljon nopeammin kuin uskoinkaan.
Täällä me nyt siis istumme, uudessa kodissamme Rovaniemellä koirani kanssa kahden ja ihmettelemme miten tässä näin kävi. Mieheni ajelee parhaillaan kohti Oulua ja uutta työviikkoa. Huomenna myös minä kävelen aamulla ensimmäistä kertaa uuteen työpaikkaani, toivoen että koira malttaa olla itkemättä koko päivää perääni ja hermostuttamatta uusia naapureitamme. Uusi vuosi on nyt kirjaimellisesti uusia haasteita ja uuden opettelua.
Tällä hetkellä jännittää vähän ja pelottaa vähän enemmän. Mitähän tästä tulee? Tuo kysymys on pyörinyt viime päivät mielessäni varsin tiuhaan. Muuttaminen oli helppoa ja onhan uuden kodin sisustaminen ihanaa puuhaa. Mikään muu ei sitten oikeastaan olekaan niin yksioikoista. Nautin työstäni, nautin lukuisista ystävistäni ja perheestäni täällä. Mutta samaan aikaan ikävä on tullut kylään pysyvästi ja sen kanssa minun tulisi nyt ystävystyä. Tunnelmat ovat siis varsin sekavat vielä tänään.
Mutta onneksi tätäkin vuotta eletään lopulta vain päivä kerrallaan. Tänään pakkaan valmiiksi työlaukkuni ja laitan illalla pitkästä aikaa herätyskellon soimaan nukkumaan mennessäni. Tylsä sinusta ei ainakaan tule, vuosi 2019! Olen kauhuissani, mutta valmis.
Kuvat: Enni Ravander/ EnniMaria Photography