Vanhempainpäivähoitokotipakko
Koin herätyksen tänään syöttäessäni Filipalle porkkansosetta. Olimme istuskelleet keittiössä jo hyvän aikaa, kun Filippa hamuili suullaan tuolini selkänojaa (sen porkkanasoseen sijaan) minun tuijotellessa zombiesilmilläni ulos ikkunasta porkkanalusikka kädessä. Yhtäkkiä hymyilin, kiljahdin, katsoin Filippaa (kuulosti enemmän kummalliselta vinkumiselta) ja sain hänet nauramaan. Tajusin, että tätä tapahtuu päivittäin, totaalikoomaamista siis. Ja epämääräistä ääntelyä, jonka luulisi olevan peräisin Filpusta. Mutta ei.
Tähän rauhoittava kuvituskuva viime kesältä.
Kunnon kansalaisina osallistuimme tänään Ravintolapäivään vierailemalla paikallisessa. Tarjolla oli vegaaniruokaa ja sielunhoitoa. Paikka oli jonkinlainen auranpuhdistuskeskus, jossa olisi voinut myös kuvauttaa oman auransa. Lähtiessämme todella maittavalta lounaalta, epäilyttävän rauhallisen oloinen mies kysyi haluanko selvänäköisen lukemuksen tunteideni nykytilasta. Buahahahaaa, en. En todellakaan. Pelkään mitään ja ketään jotka voisivat selvittää pääni nykytilan. Se on jossain alta kaksikymppisen minun ja seinähullun välillä. Onneksi sentään ulkoinen zeniläiseni toimii ja pystyn ainakin joten kuten vaikuttamaan tyttärelleni täysipainoiselta aikuiselta.
Tänään päättyi myös yksi jakso mieheni isyysvaapasta, ja se kirpaisee. Se tarkoittaa, että päävastuullinen kaikista huoltotoimenpiteistä seuraavat pari kuukautta olen minä.
Viime viikolla sain maistaa elämää ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja se tuntui niin hyvältä. Nyt olen kriisissä. Työt, koulu ja oikeastaan ihan mikä tahansa kodin ulkopuolella tapahtuva toiminta vetää puoleensa kuin magneetti. Ja vaikka minä tiedän, siis todella-todella tiedän, että jonkun (tässä tapauksessa minun) täytyy olla Filipan kanssa kotona, koska hän ei ole vielä läheskään valmis päivähoitoon kodin ulkopuolelle, niin pyörittelen kaikenlaisia järjestelyitä päässäni.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että minä tarvitsen vanhempainpäivähoitoa. Ehkä kerran kuukaudessa (vähintään) sellaista paikkaa, jossa voisi keskustella aikuisten ihmisten kanssa, koko päivän, ilman vauvoja ja tuntea olevansa mukamas ihan normaali ihminen.
Kuvitella nukkuvansa yöt läpeensä, syövänsä ruokaa ruoka-aikana ja käyvänsä vessassa silloin kun sinne kuuluu mennä. Se olisi vähän niinkuin työntekoa, mutta ei kuitenkaan. Sieltä pääsisi aina tarvittaessa pois ja siellä uskoteltaisiin, että olisin edelleen tärkeä osa tätä yhteiskuntaa, tai ainakin edes vähän tärkeä. Sillä minä tarvitsen myös palan vapaudenkakkua aina silloin tällöin. Pelkkä äitikakku ei riitä.
Elämä odota. Olen tulossa kunhan saan tuon pienen rakkaan ihmisen valmiiksi!
Ja voisiko joku järjestää kunnallisen vanhempainpäivähoitokodin kiitos.
————————————————-
Loppukevennys: Söimme siellä popup-ravintolassa tänään Chili con soyta, eli Chili con Carnea, jossa oli lihan sijasta soijaa/tofua (joo, okei tajusitte…) Kotiin kävellessämme mieheni kertoi, että heille oli työpaikkaruokalassa tarjottu kasvisruokana samaa ruokaa nimellä Soy con carne! Ahahhhahahaa! Tajusitteko? Carne = liha…..
Huomaatteko nyt? Sekaisin kuin seinäkello.