Järki hoi?

Elämä on kääntynyt niin päälaelleen tässä muutaman päivän sisällä, että on vaikea päättää mistä aloittaisi kirjoittamisen. Kerronko 32 tuntia kestäneestä synnytysmaratonista vai siitä, kun juoksin paniikissa synnytyssairaalassa kansliaan kun vauvan silmät meni kieroon, vai siitä kun vauva oksensi lapsivettä? Entäpä kun vauva toissa iltana puklasi ensimmäisen kerran ja luulin sillä olevan jokin kohtaus päällä. Terve järki jäi ilokaasun mukana synnytys-saliin. Soitin äidilleni huutaen luuriin ”Kuuntele!!! Siltä tulee jotain keltasta mönjää hirveesti suusta, mitä se on?!”

Eilen illalla koettiin ensimmäiset kunnon itkuraivarit joka johtui ilmeisesti siitä, että äiti oli syönyt liikaa kukkakaalia. Välttäkää moista. Seurauksena on jumalaton kukkakaalisyyllisyys. Vai onko se kakka aina löysää? Ja voiko noin pienellä olennolla olla jo ilmavaivoja? Tervetuloa puklujen ja kakkavaippojen maailmaan. 

Nyt jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut enemmän kuin yhdeksän kuukautta tähän valmistautumiseen. Lisäksi kirjalliset kokeet olisi olleet hyvät ja jonkun sortin testi, jossa selvitetään edes teoriatieto.

Luojan kiitos on olemassa netti, mammablogit, oma äiti ja ystäviä joilla on jo lapsia. Ilman heitä tässä oltaisin vielä enemmän hukassa. Paras vinkki on, että kilauta äidille tai kaverille kun paniikki alkaa nousta. Sieltä tulee yleensä järjen ääni ja mielen rauha. Niin ja neuvola tekee tänään vierailun kotiin, joten eiköhän aika moni asia selviä sillä.

Jos joku teistä raskaana olevista, ensimmäistä lasta odottavista miettii miten tähän voisi valmistautua on vastaus ikävä kyllä: ei yhtään mitenkään. Kaikki pitää kokea ja nähdä. Jäitä hattuun ja maalaisjärkeä, kuten meille sanottiin kun lähdimme synnytys-sairaalasta.

Päällimmäiset tunteet viimeiset viisi päivää ovat olleet: ääretön rakkaus, pelko, huoli, paniikki ja huojennus.

Maailman paras paikka.