Maratonin jälkeen
Toisen kerran äidiksi tuleminen ravistelee enemmän kuin ensimmäisella kerralla. Esikoisen kanssa kaikki oli uutta ja ihanaa, toisella kierroksella pitää huomioida jatkuvasti myös esikoisen tunteet ja aistimukset samalla kun riemuitsee kakkosen kehityksestä. Pitää tasapainoilla uhman kanssa samalla kun silmäpussit laahavat maata. Pitää ehtiä harrastuksiin ja miettiä mitä tuon seuraavan kanssa tekisi. Olivian kanssa emme ole edes harkinneet vauvauintia, omasta muskaritunnista puhumattakaan. Olivia tulee mukana ja Filippa näyttää tien. Tai niin se on ainakin tähän asti mennyt.
Nyt kuopus on alkanut ottaa harppauksia eteenpäin omassa kehityksessään, on enemmän läsnä koko ajan. Olivia on iloinen, nauraa, reagoi, vastaa jokelluksilla ja herättää paljon positiivista huomioita ympäristössään. Esikoinen oli valmistautunut ainoastaan itkevään, nukkuvaan ja paikallaan makoilevaan vauvaan. Ei riitäkään että valmistelimme häntä koko raskausajan tulevaan muutokseen, nyt on kyse jopa suuremmasta muutoksesta. Lapsista pitäisi kasvattaa toisensa huomioivia sisaruksia. Olen nähnyt useammassikin perheessä että niin ei tapahdu itsestään. Lapsista ei välttämättä sisarussuhteen takia tule parhaita ystävyksiä, joten tässä kohtaa vanhempien tulee olla tarkkana.
Olen päättänyt olla lukematta enempää netissä kiertäviä lastenpsykologien ja kolumnistien kasvatusohjeita, koska saan niistä vaan ahdistuneita väristyksiä. Alan heti tekstin luettuani miettimään mitä olen tehnyt väärin ja onko jotain peruuttamatonta jo kenties tapahtunut. Haluan jatkosssa luottaa omaan vanhemmanvaistooni ja lapsia tarkkailemalla tehdä niinkuin oikealta tuntuu. Meillä voidaan syödä pullaa monta kertaa viikossa ja katsoa telkkaria melko useinkin tuntematta kummastakaan muuta kuin iloa ja tyytyväisyyttä. Me voimme pitää kiinni siististä kodista jos se on vanhemmille parasta mielenterveyshoitoa tai jättää sängyt petaamatta jos siltä tuntuu. Voimme venyttää nukkumaanmenoaikoja tai pitää tiukasti kiinni rutiineista silloin kun siltä tuntuu.
Vanhemmuus on mullistanut koko meidän elämämme, ja aina kun jokin muuttuu, itsetunto joutuu koetukselle. Kahdesta neljäksi melko lyhyessä ajassa on lamaannuttavan suuri asia jo ihan ajatuksen tasollakin. Itseni kohdalla tuntuu, että mielelleni on käymässä samalla tavalla kun kropalle maratonin jälkeen. Ensin kunto romahtaa mutta parin päivän päästä se nouseekin korkeammalle tasolle kuin ennen maratonia. Pahin väsymys ja epätietoisuus tuntuu olevan ohi.
On virkistävää kun voin todeta tuoreen äidin seurassa, että älä välitä muiden ohjeista ja tee juuri niin kuin sinusta tuntuu parhaalta omalle lapsellesi – ja todella tarkoittaa sitä. Kukaan ei tiedä paremmin sitä mikä on parhaaksi omalle lapselle ja jokaisella perheellä on omat tapansa ja oma tahtinsa. Koko lause on klisee, mutta oh niin vaikea noudattaa.
Täällä jatketaan siis vanhemmaksi kasvua, mutta ehkä jo aavistuksen paremmalla fiiliksella ja itseluottamuksella kuin vaikkapa kuukausi sitten. Ja mitä sisaruksiin tulee niin meidän päivät ovat usein sellaisia kuin tuossa kuvassa näkyy ja toisinaan taas aivan päinvastaisia, silloin ei ole kysymys siitä miten lapset reagoivat toisiinsa vaan sitä miten reagoin heihin. Elämä on yhtä kriisiä ja muutosta ja se alkaa yllättävän varhain <3.