Kyyneleet vierii

Koko päivän olen nieleskellyt ja miettinyt saanko itkeä. Ilta tuli ja enää niitä ei voi estää. Koko turha ja surullinen imetys-tarina on nyt loppu.

Minä todella tiedän, että elämässä on suurempiakin vastoinkäymisiä ja tiedän, että tämä on hyväksi kaikille, mutta silti tuntuu kuin jotain suurta otettaisiin pois. Kuin menettäisi osan vauvastaan, antaisi osan pienestä vauva-ajasta pois. En halua tehdä tästä turhan dramaattista, mutta kyyneleitä ei voi estää. Päätimme tänään yhdessä neuvolassa, että imetys lopetetaan. Imetyksen lopettamisessa sattuu kaksi asiaa. Se, että vauva ei ole saanut riittävästi ravintoa, vaikka olemme todella niin luulleet ja se, että tunnen epäonnistuneeni täydellisesti äitinä siinä yhdessä asiassa, jonka vain minä pystyn vauvalleni antamaan.

En olisi vuosi sitten uskonut, että ottaisin tällaisen asian näin rankasti. Olen surun ja vastoinkäymisten sietokykyinen ihminen ja käsittelen asioita hyvinkin rationaalisesti, mutta tätä asiaa en osaa käsitellä järjellä vaan tunteet lyö vastaan. Tiedän, että huomenna olo on jo erilainen ja järki vie voiton, mutta tämän pienen hetken kun kaikki muut jo nukkuvat annan aikaa surulle ja luopumiselle.

Olen kuitenkin onnekas, kun minulla on pieni rakas vauva, jonka viereen saan nukahtaa, ja joka pitää minua maailman tärkeimpänä ihmisenä isänsä lisäksi ja palkitsee minut joka päivä leveillä ja onnellisilla hymyillä.

Tästä viikonlopusta tulee onnellinen ja ihana sukulaisten ympäröimä ristiäis-viikonloppu, jolloin unohdetaan koko turha episodi ja ollaan onnellisia toisistamme ja vauvasta.

Mietin vielä hetken uskallanko jakaa jotain näin henkilökohtaista, mutta ehkä tämä auttaa joskus jotain muuta saman asian kanssa painivaa.