Äidiksi

Tämä on kolmas osa Matkalla äidiksi sarjaa, josta voitte lukea täältä ja täältä. En vain enää  nimennyt tätä samalla lailla, koska tässä vaiheessa oltiin jo äitiä ja isää. Noin niinkuin biologisesti, muttei ehkä vielä pään sisällä.

Voitte kuvitella, että olin 32 tuntia kestäneen synnytysmaratonin jälkeen melko uupunut. Sen jälkeen, kun olimme saaneet synnytys-salissa iltapalaa ja shampanjaa (kirjoitan muuten tahallaan shampanjan suomeksi väärin, koska mielestäni siitä ei voi ottaa h-ta pois. pääsimme toivottuun perhehuoneeseen.

Perhehuoneeseen pääsy oli epiduraalin lisäksi ainoa asia mitä synnytyssairaalalta toivoin. Näin jälkikäteen olisin toivonut myös käynnistykseen pääsyä viisi tuntia aiemmin ja ehkä imetys-oppia. Viime kesä oli meilläpäin synnytys-sesonkia ja ainakin pääkaupunkiseudun synnäreillä oli jatkuvasti sulku päällä. Sinä perjantaina, kun Filippa syntyi oli naikkarilla jälleen yksi ennätyspäivä kuten alla olevasta kuvasta  näkyy.

Päästyämme huoneeseen muistan imettäneeni vauvaa hetken ja nukahtaneeni melkein saman tien. Mieheni herätti minut parin tunnin kuluttua jälleen imettämään. Olin edelleen aivan turta eikä päässäni liikkunut mitään. Oli yö enkä ollut nukkunut kahteen päivään. Jossain vaiheessa hoitaja tuli näyttämään meille vaipanvaihtoa, jonka mieheni suoritti. Itse seurailin hiljaa sivusta ja mietin, että nyt hoitaja kirjoittaa jonnekin tietoihin ylös, että äiti on kummallisen poissaoleva eikä välitä vauvasta.

Halusin osallistua, mutta en pystynyt. Aivoni olivat lukossa. Tehdäkseni edes jotain otin kameran ja räpsin kuvia. Tässä vaiheessa olisi kannattanut olla hereillä, koska hoitaja näytti myös otteen jolla saa vauvan pepun pestyä lavuaarin alla. Ekat pari kuukautta sain aikamoisia nauruja erilaisista roikotus-asennoista joissa pesin kakka-peppua. Nykään olen jo aika pro.

Yllä kuva Filipan elämän ensimmäisiltä tunneilta. Jalat on kippurassa potkupuvun sisällä niin kuin ne olivat ensimmäiset kaksi kuukautta sen jälkeen.

Valvoin koko yön ja imetin vauvaa. Tuijotin ja katselin. Mies nukkui välillä. Huoneessa oli todella kuuma, mutta en uskaltanut avata ikkunaa. Viereisessä huoneessa vauva itki ja huusi tuntikausia. Yöhoitaja tuli välillä tarkistamaan, että meillä on kaikki hyvin. Ensimmäinen shokki tuli aamulla, kun hoitaja tuli ottamaan vauvalta verikoetta kantapäästä. Se tuntui ja näytti hirveämmältä kuin mikään koskaan. Vihasin verikoetta ottavaa hoitajaa, joka tuli satuttamaan pientä viatonta vauvaani. Vauva ei ollut moksiskaan.

Puhelin soi koko ajan ja viestejä sateli, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Yhden aikaan tulivat ensimmäiset isovanhemmat käymään. Liikutus oli valtava. Päivän mittaan huone täyttyi kukista, shampanjasta ja lahjoista. Olin väsynyt, mutta haltioissani. Emme ottaneet kuin pari vierasta kerrallaan huoneeseen, ettemme järkyttäisi uutta tulokasta. Perhehuoneessa ei onneksi tarvinnut hirveästi välittää vierailuajoista.

Välillä hoitaja kävi punnitsemassa vauvan ja tunnustelemassa kohtuani. Vatsa oli edelleen synnytyksen jäljiltä arka ja painelu tuntui todella pahalta. Vauvan paino oli pudonnut synnytyksen jälkeen jonkin verran, joten illalla annoimme vauvalle lisämaitoa.

Olin yllättynyt kuinka vähän hoitajat loppujen lopuksi kävivät meitä katsomassa. Koska vauva lähinnä nukkui ja söi en osannut itse kysyä ohjeita tai neuvoja mihinkään. Illalla sain paniikkikohtauksen, kun vauvan silmät alkoivat pyöriä ympyrää eri tahtiin. Soitin hoitajan hälytysnappia, mutten malttanut jäädä odottamaan vaan juoksin vastaanottoon hakemaan apua. Tietenkin kyseessä oli ihan normaali asia, mutta mistäs sen olisi voinut tietää.

Ensimmäisen päivän iltana kamerassa oli jo sata kuvaa vauvasta. Illalla mies toteutti toiveeni ja lähti hakemaan meille sushia lemppari-ravintolasta. Herkuttelimme sushilla, kun vauva nukkui ja toistelimme kuinka ihmeellistä kaikki on.

Seuraavana aamuna vauvalta otettiin taas verikoe, koska tulehdusarvot olivat olleet hieman koholla. Sillä kertaa vauva itki lohduttomasti. Vihasin jälleen hoitajaa sydämeni pohjasta. Huoneessa oli edelleen pakahduttavan kuuma ja ulkona paistoi aurinko joten meidän oli pakko avata ikkuna. En olisi millään halunnut päästää pahaa ulkoilmaa sisään.

Vauvan syntymän jälkeen kaikki tuntui ensimmäiseltä kerralta. Ei ainoastaan se mitä vauva teki tai koki vaan myös se mitä itse teki.

Elimme perhehuoneen sisällä kuin kuplassa, tiivimmässä kuplassa kuin kotona sairaalan jälkeen. Kun lähtö koitti maanantaiaamuna, olisin mieluummin jäänyt sinne missä apu on koko ajan lähellä. Kotona kaikki oli erilaista ja pelottavaa vaipoista ja hoitoalustasta lähtien. Oli kuitenkin ihanaa pukea vauvalle omat vaatteet ensimmäistä kertaa. Pikkuhiljaa vauva alkoi näyttämään ja tuntumaan omalta.

Lopputarkastuksessa itkin kun lääkäri ja hoitaja kääntelivät vauvan jalkoja. Kyyneleet valuivat ja miestä huvitti. Vauvan tarkistuksen jälkeen mainitsin lääkärille, että minulla vilisee koko ajan tähtiä ja valoja silmissä. Lääkäri vastasi, että minä olen tämän vauvan lääkäri enkä sinun. Aha, no eipä sitten…

Pääsimme lähtemään kotiin yhden aikaan iltapäivällä lääkärintarkastuksen jälkeen. Tullessamme sairaalaan torstai-iltana meillä oli mukana pieni Ikeakassi ja reppu. Nyt tavaraa oli kassikaupalla…mitä ihmettä oli tapahtunut? Lähtiessämme jätimme huoneeseen vielä yhden kukkakimpun. Se tarkoittaa, että aiomme joskus palata…