Matkalla äidiksi, osa 1: raskaus

Nyt tulee aitoa äitiysblogi tavaraa. Kerron teille tässä postauksessa vauvan odotuksesta ja raskausajasta. Jaan raskaus-kertomukseni kahteen osaan niin, että seuraavassa postauksessa kerron sitten itse synnytyksestä.

Menimme mieheni kanssa naimisiin vuosi sitten elokuussa. Voitte uskoa, että lapsitoiveita oli siinä vaiheessa ollut jo pitkään, parin vuoden verran vähintään. Se vuosi kun odoteltiin häitä kesti ikuisuuden, koska tiesin että sen jälkeen mieskin suostuisi jo toivomaan jälkikasvua…

Häämatkallakin tuli ostettua jo parit raskaustestit, mutta silloin ei ollut ihan vielä tärpännyt.

Tässä toiveikas, kahden viikon Italian loman ruskettama, vastanainut, juuri kotiin häämatkalta tullut, ei vielä raskaana oleva minä viime syyskuun alussa.

Olimme siis juuri kotiutuneet häämatkalta vanhaan asuntoomme. Koska olen melko malttamaton ja rakastan tunnetta siitä, että seuraava matka on jo tiedossa, varasin samana iltana meille vielä joulukuun aluksi lennot Lontooseen. En uskonut tulevani raskaaksi vielä pitkään aikaan ja toivoin jotain ilon pilkahduksia pimeään talveen…

Positiivisen raskaustestin tein kuitenkin jo lokakuun lopulla. Samana päivänä olimme tehneet ensimmäisen tarjouksen nykyisestä asunnostamme. Olin koko päivän ihan älyttömän väsynyt ja päässä humisi. Luulin olevani tulossa kipeäksi. Kävelin töistä kotiin apteekin kautta ja tein testin heti päästyäni kotiin. Testiin tuli oman tulkintani mukaan ruksi. Selvästi ja ilman pidempi odotteluita.

Istuin vessassa ja mietin päässäni, että mikä helvetin ruksi? Mitä tää tarkoittaa? Onpa paska testi. Olisinpa ostanut sen missä tulee vastaukseksi raskaana tai ei raskaana!!! (Joku muukin on kuulemma mennyt sekaisin näiden ruksien ja plussien kanssa…)

Mieheni oli samana päivänä unohtanut kännykän kotiin enkä saanut häneen yhteyttä kuin sähköpostilla. Hän oli testiä tehdessäni palaverissa, joten meni pitkään ennen kuin sain hänet puhelimen päähän. Siinä välissä soitin ystävälleni ja kysyin, että mitä hittoa toi ruksi tossa tarkoittaa?! Ystäväni  kysyi, että oletkos varma että se ei ole plussa…no arvaatte varmaan loput.

Istuin kyykyssä (en ikinä istu kyykyssä) olohuoneen lattialla testi kädessä ja yritin hengittää. Pommitin miehelle sähköpostia, että soita nyt hitto mistä vaan puhelimesta ja äkkiä! Lopulta mies soitti. Käskin menemään jonnekin rauhalliseen paikkaan ja istumaan alas. Mies meni neukkariin ja itseltäni alkoi kyyneleet valua niin, että henki salpautui enkä saanut sanaa suustani. Mies arvasi.

Kävimme yhdeksännellä raskausviikolla yksityisellä lääkäriasemalla varhaisultrassa, koska kumpikaaan meistä ei uskonut, että mitään vauvaa on oikeasti tulossa. Ultrassa näkyi pieni papu, jonka keskellä sykki lujasti pieni sydän. Kyyneleet vieri ja tärisimme ihmetyksestä, rakkaudesta ja onnesta.

Tuli marraskuu, kylmyys, kamala pahoinvointi, loputon väsymys, asunnon remppa ja Lontoon matka. Voin pahoin koko matkan ja nukahdin kesken We will rock you -musikaalin mieheni syliin. Money well spent.

Huonovointinen poseeraus Lontoossa joulukuun alussa. Meneillään raskausviikko 10.

Lontoosta ostettiin muuten vauvan ensimmäiset vaatteet : ). Ihania neutraaleja valkoisia ja harmaita.

Tämän matkan jälkeen alkoikin sitten tapahtua. Olen lapsesta asti kärsinyt sydämen tiheälyöntisyyskohtauksista jotka ovat sinänsä vaarattomia, mutta epämiellyttäviä. Aloin saamaan näitä kohtauksia yhä useammin alkuraskaudesta ja yhtenä sunnuntaina ollessani yksin kotona iski todella raju kohtaus. Niin kova, että silmissä meni mustaksi ja meinasi taju mennä. Pysyin onneksi tajuissani ja lepäsin loppupäivän kotona.

Seuraavana päivänä menin töihin ja varasin työpaikkalääkärille ajan jolle pääsin jo tiistaina. Lääkäri määräsi EKG:n ja varasi heti seuraavaksi päiväksi ajan kardiologille. Kardiologi tulkitsi EKG:n tulokset ja ultrasi sydämen. Kyse ei ollutkaan niistä tiheälyöntisyyskohtauksista vaan jostain aivan muusta. Lääkäri määräsi heti kuukauden sairauslomaa, beetasalpaajia ja teki kiireellisen lähetteen sydänpolille. Lääkärin määräys oli, että kaikki stressi pois, tärkeimpänä henkinen.

En saanut lääkäriltä tuolla käynnillä mitään diagnoosia ja elin kolme viikkoa epätietoisuudessa kotona remontin keskellä maaten. Meillä ei ollut edes keittiötä vielä, joten oli sangen mukavaa maata huonovointisena maalihuuruissa, muuttolaatikoiden keskellä ilman ruoanlaittomahdollisuuksia.

No sitten tuli jouluaatonaatto ja sain soiton sydänpolilta, josta sanottiin että kolme sydänlääkäriä on nyt tutkineet papereitani ja varaisivat minulle ajan rasituskokeeseen sekä lisätutkimuksiin. Aika olisi vasta uuden vuoden jälkeiseksi päiväksi. Käskivät nauttimaan joulusta ja olemaan huolehtimatta liikaa. No sehän oli tosi helppoa kuten varmaan arvaatte ; ).

Jouluna alkoi muuten vatsakin jo vähän näkymään! Minulla oli koko raskauden ajan todella iso vatsa, jonka kyllä huomaatte tulevista kuvista. Neljä ensimmäista kuukautta olivat vaan niin huonovointisia ja stressaavia, etten tajunnut ottaa kuvia siltä ajalta.

Rasituskokeen ja muiden tutkimusten jälkeen sain diagnoosin ja minulle kerrottiin, että minulla on oireyhtymä joka aiheuttaa sydämen hidaslyöntisyyttä ja muun muassa äkkikuolemia. Lääkäri antoi listan asioista mitä ei saa tehdä ja syödä. Uida en saisi enää ikinä, koska se voisi aiheuttaa minulle tajuttomuuskohtauksen ja johtaa hukkumiseen. Pelästyä en saisi sillä se saattaisi aiheuttaa jopa sydänpysähdyksen. Stressi tulisi pitää minimissä ja urheilla saisin vain niin, että on hyvä mieli. Maratonia en saisi koskaan juosta. Lista oli melko pitkä ja tuntui, että elämä sellaisena kuin se oli siihen asti ollut olisi ohi. En saisi enää urheilla ja piiskata itseäni? Ei uimaan? Alkoholia ainoastaan saunasiiderin verran? Lääkeannosta nostettiin ja jäätiin vielä odottamaan geenitutkimuksen tuloksia.

Itkin, itkin ja itkin. Seuraavana päivänä menin töihin ja itkin. Pelkäsin itseni ja vauvan puolesta. Maaliskuussa sain tietää, että oireyhtymä oli geeniperäinen ja tuli isäni puolelta. Juoksin sitten naistenklinikalla uudelleen kaikki alkuvuodesta tehdyt testit ja kävin ylimääräisissä kokeissa loppuraskauden. Mieleni alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja päätin elää kuten aiemminkin.

Tässä ensimmäinen raskausvatsa-kuva helmikuulta. Raskausviikkoja on 21 ja vatsa näkyy jo todella hyvin.

Pian tämän kuvan oton jälkeen saimme rakenne-ultrassa tietää, että meille tulee tyttö! Olin ollut varma, että meille oli tulossa poika, joten tyttö oli ihmetys. Rakenneultrasta painelin töihin ja olin enemmän sekaisin onnesta kuin koskaan. Saimme kyseisestä ultrasta kotiin viisi kuvaa, joista 4 oli vauvan sukupuoli-elimistä. Tätä on naureskeltu jälkeenpäin aika paljon, että miksi hoitaja halusi räpsästä meille juuri nuo kuvat :D.

Samana iltana lähti sitten netti-kaupoissa aika iso tilaus tyttövauvan vaatteita liikkeelle :D.

Viikon päästä aloin ihmettelemään jatkuvaa kiristävää tunnetta vatsassani. Vatsa oli iso ja niiden kiristysten aikana oli vaikeaa istua tai tehdä ylipäänsä mitään. Soitin neuvolaan ja terkkari käski kotiin. Niitä kiristyksiä jotka olivat harjoitus-supistuksia tuli viisi-kuusi kertaa tunnissa. Töissä oli stressaavaa ja olin edelleen huolissani vauvan takia. Syömäni lääke saattoi hidastaa vauvan kehitystä ja kasvua (niin ei kuitenkaan onneksi tapahtunut.)

Neuvolan lääkäri määräsi kaksi viikkoa sairauslomaa ja lepoa. Ei siivousta, ei lenkkejä. Ystäväni sanoi, että se on kuule niin, että töihin et enää tuu pääsemään. Loppujen lopuksi olin kotona aina toukokuun alkuun asti.

Makasin sängyssä, bloggasin ja katsoin DVD:tä. Päätin yrittää pukeutua ja meikata joka päivä, etten masentuisi kotona olemiseen. Maaliskuun lopussa aloin olla jo sinut oireyhtymäni kanssa ja päätin piristyä. Päätin, että mielialani ei saa vaikuttaa vauvaan vaan iloitsen kaikesta mahdollisesta.

Tässä kuvassa raskausviikkoja on takana 27.

Vatsa kasvoi, vauva potki ja pyöri ja olin onnellinen. Sairausloma jatkui ja kävin melkein kerran viikossa jossain tarkastuksessa, verikokeessa tai neuvolassa. Vauvan huoneeseen saatiin parketti paikalleen ja aloimme pikkuhiljaa päästä remontti-tavaroista ja työkaluista eroon. Ulkona alkoi paistaa aurinko ja ihana kevät teki tuloaan.

Näillä viikoilla ihmiset alkoivat todeta, että kohtahan sinulla on jo synnytys edessä kun on noin iso vatsa. Olin ihmeissäni, kun olin vasta vähän yli puolen välin. Välillä suuren vatsan ihmettelyt tuntuivat tosi kurjilta ja aloin vähän turhautua iso vatsa-kommentteihin.

Tässä kuvassa ollaan huhtikuulla, raskausviikkoja yhteensä 29.

Tämän jälkeen lantio alkoi aueta niin, että housuja ei tullut enää juurikaan käytettyä. Lähinna legginssejä ja mekkoja kunnes löysin löysiä äitiyshousuja.

Tuli toukokouu ja vappu. Supistukset olivat alkaneet hellittää huhtikuun lopussa ja aloin olla todella loppu kotona olemiseen. Juttelin naistenklinikan lääkärin kanssa ja sanoin haluavani mennä töihin viimeiseksi kuukaudeksi. Lääkäri antoi luvan, koska supistuksia tuli enää niin vähän ja vaikutin muutenkin jo hyvinvoivalta.

Jihuu, vihdoin pääsin töihin! Siihen mennessä vatsalla olo kokoa jo reilusti, mutta pääsin vihdoin tekemään pieniä kävelylenkkejä. Kunto oli romahtanut parin kuukauden levon aikana, mutta päätin silti ulkoilla niin paljon kuin pystyisin. Pelkäsin, että en jaksa synnyttää huonon kunnon takia. Noilla viikoilla alkoivat uudenlaiset vaivat, tuli närästys ja häpyluukivut. Kyllä vain, tuntui kuin joku olisi rusentanut pihdeillä häpyluuta joka askeleella.

Onnellisena toukokuun alussa kävelyllä mieheni kanssa. Raskausviikkoja 31.

Ehdin käydä töissä melkein kuukauden kunnes alkoi äitiysloma. Tuntui hassulta lähteä äitiyslomalle, kun yhtäkkiä minulla oli energiaa ja jaksamista vaikka muille jakaa. Ajattelin, että on se nurinkurista kun olisin voinut pitää äitiysloman helmi-maaliskuussa ja sen jälkeen paiskia töitä vaikka synnytykseen asti.

Loppuraskaudesta paino nousi hurjaa vauhtia ja vatsa kasvoi entisestään. Ainoita miinuksia olivat nukkumista häiritsevä iso koko ja närästys. Rennie ei auttanut yhtää ja sain vinkin juoda täysmaitoa. Maidon juominen helpotti oloa öisin.

Raskausviikkoja 33.

Tämän kuvan jälkeen jäin sitten sille äippärille.

Äippärillä tein pitkiä kävelylenkkejä, nautin auringosta, kävin hoidoissa, kampaajalla ja tein paljon hyvää ruokaa :D. Muutama päivä tuon kuvan jälkeen, eräänä lauantai-iltana aloin tuntemaan kovia polttavia supistuksia. Makasin sängyssä ja mietin, että nytkö se vauva syntyy. Supistuksia kesti koko yön, mutta ne olivat todella epäsäännöllisiä. Aamulla soitin naistenklinikalle josta käskivät tulla tarkistamaan tilanteen. Supistukset olivat ohi, mutta menimme silti koska vauva ei tuntunut liikkuvan.

Makasin sydänkäyrässä tunnin enkä tuntenut vieläkään liikkeitä, vauvan syke oli kuitenkin todella hyvä. Puolentoista tunnin päästä saimme vauvan liikkeelle juotuani useamman lasillisen sokeripitoista ananasmehua. Lääkäri kertoi kohdunkaulan olevan 2 cm auki ja totesi, että jos vauva syntyy niin antaa tulla vaan. Ei tarvinnut enää vuodelepoa. Kävelimme kotiin ja siitä alkoi sitten hurja jännitys.

Naama alkoi turvota, silmäpussit kasvaa ja näytin tältä:

Aloin olla todella malttamaton ja halusin nähdä vauvani. Kiloja tuli viimeisillä viikoilla hirveä määrä. Neuvolassa mietittiin yhdessä, että mistä ne kilot oikein tulevat kun syön normaalisti ja käyn pitkillä kävelyillä. Sokerirasitus-testin tulokset olivat lääkärin mukaan ihanteelliset. Viimeisten kahden viikon aikana painoa tuli lisää yhteensä kymmenen kiloa.

Odotimme vauvaa syntyväksi minä hetkenä hyvänsä. Laskettu aika oli tiistaina 3.7. Olimme luvanneet lähteä juhannuksena mökille kahden tunnin ajomatkan päähän, mutta päätimmekin jäädä kotiin Helsinkiin. Vauva potki kamalasti ja kylkeen sattui. Voimakastahtoisella tytöllämme vispaa jalat edelleen niin kuin olisi maratonille lähdössä :D.

Vietimme juhannuksen ihanalla appivanhempien järjestämällä kokko-risteilyllä. Mielessä pyöri koko ajan, että mitäs jos vauva tuleekin ollessamme merellä…

Kokkoristeilylle lähdössä ja viikkoja yhteensä 38.

Oloni oli tukahduttavan tuskainen, vaikka kesäkuun lämpötilat olivatkin siedettävät. Häpyluukivut estivät ottamasta pitkiä askelia. Turvotus paheni joka päivä, mutta lähdin silti vaappuville kävelylenkeille. Mies soitteli kauhuissaan töistä, kun kerroin taas olevani jossain kaukana kotoa. Jos en sattunut vastaamaan puhelimeen niin äitini oli hälyttämässä ambulanssia, palokuntaa ja poliisia paikalle.

Jalkani olivat turvonneet muodottomiksi mummon jaloiksi eikä minulla näyttänyt olevan enää nilkkkojakaan :D

Kävin lounaalla milloin missä ja koitin nauttia olostani ; ). Naapurit kyselivät että olenko varma, ettei sieltä ole tulossa kaksoset tai jopa kolmoset. Joo, ei ole, ollaan ihan varmoja. Heko, heko, ei naurattanut.

Emme saaneet juhannusvauvaa, mutta alle viikon kuluttua alkoi tapahtumaan.

Seuraavana keskiviikkona menimme saunaan. Sinä iltana saunoin kuin viimeistä päivää. Mieheni ei kestänyt istua löylyissä ja minulla oli kuulemma maaninen ilme, kun heitin aina vaan lisää löylyä.

Seuraavana aamuna alkoivat supistukset. Ensin tuli muutama pieni kunnes supisti niin, että pitelin seinästä kiinni ja itkin. Soitin miehelleni, että nyt se taitaa olla tulossa. Laskettuun aikaan oli viisi päivää aikaa. Mies otti saman tien taksin kotiin. Seuraavaa supistusta ei tullutkaan ja minua hävetti kun olin jo ehtinyt soittaa miehen kotiin. Soitin uudelleen, että ei kai tarvitsekaan tulla. Aikaa oli kulunut 20 minuuttia ja mies oli jo melkein koti-ovella.

Viiden minuutin kuluttua siitä kun mies tuli kotiin, minulta meni lapsivedet. Enää ei ollut epäilystä siitä, että pieni rakkauspakkauksemme oli saapumassa! Soitin naistenklinikalle jossa käskettiin olemaan kotona niin kauan kuin vain pystyisin, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua pitäisi olla synnärillä. Supistukset tulivat milloin kolmen minuutin milloin 15 minuutin välein. Tilasimme pitsaa ja katselimme telkkaria. Välillä itkin ja välillä nauroin. En ole koskaan jännittänyt, iloinnut ja pelännyt yhtä aikaa niin paljon. Olin sekaisin kuin seinäkello, mutta silti tyynen rauhallinen.

Viideltä soitin synnärille, että me tulisimme nyt. Sanoivat, että voimme tulla tarkistukseen, mutta koska supistukset olivat niin epäsäännöllisiä niin voisimme vielä odottaa yhdeksään asti illalla. Päätimme odottaa.

Viisitoista vaille yhdeksän soitimme taksin. Kurkussa tuntui suuri pala. En uskaltanut ajatella mitään. Taksikuski kysyi onko meillä kiire ja totesimme, että ei.

Taksimatka kesti kymmenen minuuttia mutta tuntui ikuisuudelta. Jokainen pysähdys oli tajuttoman kivulias ja tuntui tapahtuvan aina silloin kun supistus tuli. Katselin ikkunasta ja nieleskelin kyyneleitä, onnen kyyneleitä.

Seuraavassa osassa saatte sitten lukea itse synnytyksestä : ).