Matkalla äidiksi, osa 2: synnytys

Taksi saapui tuskaisten supistelujen saattelemana naistenklinikan pihaan.  Mitään muistikuvaa pihaan saapumisesta itselläni ei ole. Painelin hirveätä vauhtia kohti synnytysosastoa ja olin valmis synnyttämään.

Tietomme kirjattiin vastaanotossa ylös ja meidät käskettiin erääseen huoneeseen odottelemaan kätilöä. Mukana meillä oli sairaalakassi, jonka tärkeimpänä sisältönä oli se Shampanja-pullo. Lisäksi olin viime hetkellä pakannut mukaan vaikka mitä alusvaatteita, tossuja, vauvanvaatteita, kameran, karkkia, suklaata, sipsiä ja muuta synnytyksen kannalta tärkeää.

Hetken kuluttua huoneeseen asteli kätilö, yllätyksekseni mies. Kivut olivat kuitenkin niin kovat, että päätin sen olevan yks hailee kumpaa sukupuolta se alapäätäni tutkaileva henkilö on. Kätilö teki lapsivesi-testin (raskaustestin kaltainen testi, joka kertoo onko kyseessä lapsivesi vai ei.) Lapsivettä oli lorottanut koko päivän tasaiseen tahtiin niin, että kaikki paikat olivat koko ajan märkänä. Silti testi näytti ensin negatiivista ja sen jälkeen vain heikosti positiivista. Kätilö totesi, että kyllä sieltä vettä koko ajan valuu ja hämmästeli tulosta. No, minulle ihan sama kunhan vaan pääsen synnyttämään!

Samalla kätilö totesi kohdunkaulan olevan auki vain kolme senttiä. Mikään ei masenna niin kuin sen kuuleminen, ei mikään. Arvasin, että edessä on pitkä yö, mutten lähellekkään kuinka pitkä.

Kymmenen aikaan illalla minulta otettiin verikokeita ja pyydettiin päättämään haluanko lähteä kotiin särkylääkkeiden kanssa kärvistelemään vai jäänkö osastolle, jossa saisin vähän kovempaa kivunlievitystä. Päätin heti, että haluan ehdottomasti kotiin. Mies oli täysin eri mieltä.

Jos jäisin mies joutuisi lähtemään yksin kotiin ja minä joutuisin jäämään yksin osastolle. En halunnut edes ajatella jäämistä yksin supistuskipujen kanssa tai sitä vaihtoehtoa, että mies ei ehtisikään mukaan synnytykseen. Minä halusin kotiin, mutta koska mies oli eri mieltä saimme tunnin miettimisaikaa. Siihen asti kunnes verikokeiden tulokset olisivat valmiit.

Kävelimme tunnin supistuskipuja pois Naikkarin pihalla. Koko päivä oli ollut aurinkoinen ja kaunis, mutta siitä minulla ei ollut tietoakaan. Ennen saapumistamme oli juuri satanut vettä ja ilma oli ihanan raikas. Ulkona oli valoisaa siitä huolimatta, että oli jo myöhäinen ilta. Taivaalla kaartui kaunis sateenkaari, josta halusin kuvan muistoksi vauvaa varten.

Olo oli todella epätodellinen. Kävellessä ja kipuja hengitellessä keskustelimme kotiin lähdöstä. Lopulta mies sai taivuteltua minut jäämään osastolle. Palattumme sisään synnytysosastolle kuulemaan kokeiden tulokset, kätilö oli jo ehdottomasti sitä mieltä, että minun täytyy jäädä osastolle yöksi (osastolle jossa hoidetaan raskaana olevia, ei siis synnärille.)

Oli melkein keskiyö ja muut osastolla nukkuivat. Kaikkialla oli pimeää ja hiljaista. Kun mies astui hissiin juoksin vessaan itkemään. Itkin lohduttomasti. Niin kuin pieni lapsi, joka jää ensimmäisetä kertaa päiväkotiin hoitoon. Kun tulin ulos vessasta hoitaja opasti minut huoneeseen, jossa oli kolme muuta naista nukkumassa. Jätin tavarani pimeään huoneeseen ja suuntasin päivähuoneeseen. Supistukset olivat edelleen todella kivuliaita, mutta epäsäännöllisiä.

Olin pyytänyt synnytysosaston kätilöä tarkistamaan, että saan varmasti ottaa heidän lupaamaa kovempaa kivunlievityslääkettä. Sydämeni oireyhtymän vuoksi kaikki lääkkeet eivät ole  sallittuja. Kätilö sanoi, että saat saat. Koska halusin olla varma, pyysin vielä osastonhoitajaa tarkistamaan asian lääkäriltä. Lääkäriltä tuli kielteinen vastaus.

Kivunlievitys, jonka takia olin suostunut jäämään osastolle yöksi olikin kielletty. Pettymys oli sanoinkuvaamaton. Olisin vain halunnut kotiin mieheni luo. Nyt istuin, makasin, ja kävelin ympäri osastoa koko yön yksin. Välillä hoitaja (ihana nainen) kulki puhumatta ja pyytämättä perässäni ja hieroi alaselkääni pahimpien supistusten ajan.

Kolmen aikaan yöllä hoitaja halusi tarkistaa kohdun kaulan tilanteen. Edelleen vain kolme senttiä auki. Jatkoin osaston käytävän sahaamista edestakaisin. Supistukset polttivat alavatsaa ja reisiä ja kivunlievitykseksi sain pelkän särkylääke-tabletin.

Jossain vaiheessa yötä sanoin hoitajalle haluavani kokeilla aqua-rakkuloita. Makasin sängyllä kyljelläni kun polttava neste vihloi selkääni. Kipu oli niin kova, etten halunnut enää toista. Loppujen lopuksi hoitaja puhui minut ympäri ja annoin hänen laittaa kolme rakkulaa alaselkääni. Aqua-rakkulat eivät auttaneet yhtään ja mielestäni niistä tullut kipu oli helvetillinen, melkein kovempi kuin itse synnytyskipu.

Pyysin tunnin välein, että kätilö tarkistaa vauvan sydänäänet, koska en tuntenut liikkeitä. Viiden aikaan aamulla sain ensimmäisen oikean kivunlievitys-lääkkeen. En muista lääkkeen nimeä, mutta se oli taivaallista niiden lähes 18 tunnin kivuliaiden supistusten jälkeen. Lääke vaikutti supistusten välissä niin, että olin aivan sekaisin, vähän kuin humalassa, mutta parempaa. Tunsin supistuskivut, mutta koska lääke laittoi niiden välissä niin sekaisin en muistanut enää edellisen supistuksen kipua uuden tullessa. Lääke vaikutti noin tunnin ja makasin koko sen ajan päivähuoneen sohvalla yhdessä asennossa liikkumatta. Kaikissa muissa asennoissa supistuskipu oli, jos mahdollista vielä sietämättömämpää. Parin tunnin päästä pyysin saada lisää samaa lääkettä, silloin kello oli jo seitsemän aamulla ja soitin miehelleni, että ottaa taksin laitokselle.

Samaan aikaan kysyin kätilöltä milloin pääsen synnärille. Synnytysosastolla oli ollut koko yön sulku joka jatkui edelleen. Ei toiveita käynnistyksesta ja kohdun kaulan tilannekin oli edennyt vain vähän. Olin todella uupunut vuorokauden valvomisen ja supistelujen jälkeen. Söin aamiaiseksi suklaata.

Aamun mittaan aina välillä kuunneltiin vauvan sydänääniä ja tarkistettiin kohdun kaulan tilannetta. Ravasin osaston käytävää edestakaisin mies kannoillani. En pystynyt lopettamaan kävelyä. Välillä nojasin seinää vasten ja heilutin itseäni, samalla mies hieroi alaselkää.

Kello tuli yksitoista, jolloin oli kulunut vuorokausi lapsiveden menosta. Silloin supistukset loppuivat kuin seinään. Olin sanaton. Kävimme jatkuvasti kysymässä milloin pääsemme käynnistykseen. Synnärillä oli edelleen sulku. Puolen päivän jälkeen meille sanottiin, että synnärille pääsyssä kestäisi vielä, koska päivystävä lääkäri, joka olisi voinut antaa luvan, oli seuraamassa mielenkiintoista operaatioa. Olin väsynyt, epätoivoinen ja kyllästynyt. Minulla ei ollut tietoa siitä mikä käynnistys on tai miten sellainen tehdään, olinhan ensikertalainen.

Kun kello tuli kolme kätilö tuli vihdoin kertomaan, että 15 minuutin päästä pääsemme synnärille. Enää ei ollut pala kurkussa eikä haikea olo. Jännitti vain. Olin niin valmis synnyttämään, etten ikinä olisi uskonut. Synnytys oli siihen asti pelottanut enemmän kuin mikään muu ja nyt halusin vaan päästä ponnistamaan.

Synnytysosastolla kipusin vuoteeseen ja sain käteeni tipan, lisäksi sain oksitosiinitipan jolla synnytys käynnistettiin. Kätilö kysyi haluanko ilokaasua ja epiduraalin. Totta hitossa halusin! Minulla ei ollut mitään toiveita lääkkeettömästä synnytyksestä. Päinvastoin halusin niin paljon helpotusta kuin vaan irtoaa. Mies kyseli kätilöltä jatkuvasti perhehuone-mahdollisuudesta.

Oksitosiinitippa sai supistukset uudelleen käyntiin ja kohdun suu alkoi avautua. Kuuntelimme mukana tuotuja CD:tä, jotka olimme polttaneet varta varten synnytystä varten (täällä postaukseni synnytysmusa-suunnitelmasta, joka ei muuten sitten mennytkään ihan suunnitellusti.) Hengitin aluksi vain vähän ilokaasua, koska en ensin uskaltanut hengittää suuria määriä peläten, että ilokaasusta tulee huono olo, mutta kävikin päinvastoin. Ilokaasu oli vauvan lisäksi paras asia koko synnytyksessä.

Kuuntelin viereisistä saleista kuuluvia tuskanhuutoja joiden saattelemana nappasin ilokaasunaamarin ja hengitin sitä suuren annoksen. Käskin mieheni samalla laittamaan musiikin niin kovalle, etten kuulisi toisten synnyttäjien huutoja. Ilokaasu oli ensimmäinen helpottava asia yli vuorokauteen. En tuntenut mitään, olin aivan sekaisin. Oloni oli helpottunut. Vedin ilokaasua varmaan tunnin putkeen sillä supistukset olivat palanneet ja tuhat kertaa kivuliaampina. Muistan sentään ajatelleeni, että nyt täytyy vähän skarpata kun anestesia-lääkäri tuli antamaan epiduraalin, vaikka en suunnilleen nähnyt enää eteeni.  Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään ja se laitettiin istualtaan. Pian supistuskivut helpottivat ja pystyin juttelemaan ja jopa käymään vessassa.

Mies kertoi jälkikäteen laulaneeni mukana, kun CD:ltä tuli David Bowien ja Queenin Under Pressure. Olin pidellyt ilokaasu-maskia kädessä ja lauleskellut hiljaisella äänellä ”under pressure”, melko älytön tilanne. Jälkikäteen huvittaa koko tilanne.

 

 

Parin tunnin päästä kohdunkaula oli kokonaan auennut ja sanoin kätilölle, että alan ponnistaa. Miehen mukaan, en inahtanutkaan koko ponnistusvaiheen aikana ja katseeni oli keskittyneempi kuin mitä hän on ikinä nähnyt. Puristin hänen käsivarttaan ja ponnistin niin perkeleesti. Muistan, että se sattui ihan helvetisti, mutta ajattelin, että vauva on saatava ulos ja nopeasti. Kipu oli repivää ja polttavaa. Teki mieli vaan lopettaa, mutta jokin alkukantainen voima sai jatkamaan. Kerran huusin kätilölle, että ”ota ne kädet helvettiin sieltä ja lopeta se repiminen!!!!”, mihin kätilö vastasi rauhallisesti, että se on vauvan pää eikä minun kädet. Hups…

24 minuutin ponnistamisen jälkeen vauva tuli itkien ja punaisena tähän maailmaan. Hetken kuluttua kätilö paineli istukan ulos. En osannut odottaa, että tuntisin synnytyksen jälkeen enää kipua, mutta se sattui.

Tuntui kuin olisin ollut elokuvassa, jota katson ulkopuolisena. Olin täysin turta. Mies leikkasi napanuoran ja vauva laitettiin rinnalleni sairaalapuvun sisään lämpimään. Pidin vauvasta kiinni ja tärisin väsymyksestä. Hetken kuluttua kätilö käski tarjoamaan rintaa vauvalle, johon vauva tarttui heti kiinni. Se tuntui maailman luonnollisimmalta asialta.

Saimme perhehuoneen ja tunnin päästä synnytyksestä kävelin ulos salista työntäen Filippaa vaunuissa.

——————————————————————————————————————————–

Ajattelin, että kirjoitan vielä samaan juttu-sarjaan postauksen tavallisesta vauvapäivästä, koska muistelen itse, että raskaana ollessani halusin ahmia äitien kokemuksia vauva-arjesta. Vai olisiko joku halunnut lukea ajasta perhehuoneessa ja vauvan kanssa kotiintulosta?