Me nimettömät

Otsikolla ei viitata niihin sormiin vaan meihin äiteihin. ”Me tavataan huomenna Elias ja Eliaksen äiti.” ”Milla ja Millan äiti oli meillä eilen leikkimässä.” ”Se Teemun äitihän oli tosi kiva.”

Tähän on tultu. Olenkohan minäkin perhevalmennus-tutuille ja vauvauinti-vanhemmille se Filipan äiti?

Kyse ei ole siitä, että olisi helpompi muistaa ainoastaan vauvan nimi, koska muistan kyllä äitienkin nimet. Syy on jossain syvemmällä. Elän lapseni kautta. KAMALAA.

Puhun lapseni puolesta ja koitan etsiä lapselleni kavereita, vaikka minä niitä kavereita kaipaan. Harvassa on ne ystävät, jotka enää vauvan syntymän jälkeen soittelee. Toisaalta itselläkään on harvoin enää aikaa soittaa ja vähiten juuri silloin, kun joku tietty ystävä tulee mieleen.

Vastapainoksi elämään astuu jatkuvasti uusia ihmisiä. Vauvan ihmisiä. Onneksi sieltäkin joukosta löytyy ne joiden kanssa huumori ja mielenkiinnon kohteet (muutkin kuin kakan koostumus ja kiinteiden aloittaminen) sopivat yhteen.

Kaipaan kuitenkin omia vanhoja ystäviänikin, mutta olen tainnut alkaa hyväksymään tilanteen, että osan kanssa elämä kulkee eri suuntiin ja kaikki eivät halua kuulla pelkkiä vauvajuttuja. Toivottavasti joku päivä kuitenkin taas meidän tiet kohtaa <3. Viimeistään kimppakämpässä Floridan auringossa.

Miten teille muille on käynyt? Onko tämä pelkkää alkukankeutta vai näinkö tässä käy?

Kuva täältä.