”En tarvii mitään muuta kuin tän mitä mulla on ja mä pidän siitä kiinni. En irti päästä.”

Taidan olla edelleen vähän hormoneissani, kun biisit joissa on vähänkin jotain viestiä uppoavat niin helposti.  Tämän biisin voi laittaa samaan kategoriaan kuin aiemmin tänne imetys-suruissani postaaama Kuningasidean Enemmän duoo ku sooloo.

Yllä olevaa videota tähdittää Walterin tanssijat, jotka kertovat siitä kuinka tärkeätä on, että lapsilla ja nuorilla on  harrastus jonka parissa viettää aikaa. Se onkin aidosti sitä mitä nuoret tarvitsee. Hauskaa tekemistä yhdessä yli kulttuurirajojen eikä hirveetä suorittamista. Harrastuksen lisäksi pitää olla myös aikuisia jotka tukee nuoria ja lapsia niissä tekemisissä ja harrastuksissa.

Olen saanut sellaisen fiiliksen, että nykyään lasten ja nuorten harrastaminen menee äärilaidasta toiseen. Joko nuorilla ei ole mitään muuta tekemistä päivästä toiseen kuin tietokoneet ja pakastepizza, tai sitten juostaan pää kolmantena jalkana miljoonassa eri harrastuksessa.

Kaikki äiti-ihmiset ovat varmaan ainakin spotanneet sosiaalisissa medioissa kiertäneen linkin, jossa lasten psykiatri Jari Sinkkonen toteaa, että liikaa virikkeitä tukahduttaa lapsen. (Voitte lukea täältä jos ei ole osunut silmään.) Mutta miten löytää tasapaino kevyen arjen ja harrastamisen suhteen, kun aikusetkin virikkeistävät itsensä yli äyräiden? Kaiken pitää olla extremeä ja vähän erilaista. Jokaiselta työpaikalta löytyy vähintään yksi juoksukerho, jonka kanssa tähdätään Himalaya-maratonille.

Itse ajattelen, että kaikelle pitää olla aikaa niin leikille, vapaa-ajalle, koululle kuin harrastuksillekin. Kaiken tuon keskellä pitää muistaa vielä perheenkeskeinen yhteinen aika ja harrastukset. Viikossa taitaa kuitenkin edelleen olla vain seitsemän päivää ja viitenä niistä käydään koulua ja tehdään töitä, joten mistä luovutaan?

Miten tässä viriketulvassa kasvatetaan tasapainoinen ja kaikin puolin tyytyväinen lapsi? Ja onko aina vanhemman vika jos lapsilla on liikaa virikkeitä, kun me kuitenkin eletään tässä median ummettamassa maailmassa jossa lasten kasvatusvastuu väkisinkin valuu osittain vanhempien käsistä jos ei siitä pidä kynsin hampain kiinni?

Hyvän ystäväni viisivuotias tyttö kinui vuoden verran päästä tanssitunnille. Kun ystäväni sitten vei tytön tunnille alkoi tyttö itkeä lohduttomasti äitiä ja vannoi ettei enää ikinä mene tanssitunnille. Autossa matkalla kotiin tyttö totesi menevänsä takaisin ehkä seitsemänvuotiaana kunnes korjasi vielä myöhemmin kotona, että menee ehkä sittenkin tanssitunnille vasta kymmenenvuotiaana : ). Avainsana taitaa olla lapsentahtiin.

Tätä tässä vaan silmät ristissä mietin, kun tänään olisi taas treffit personal trainerin kanssa eikä jaksaisi millään mennä.