Viimeinen viikko on ollut jaksamisen kannalta mahdoton. Ollaan koettu ensimmäiset itku-lyyhistymiset sohvalle, kun tuntuu, että mikään ei onnistu. Olen tuntenut itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Olen miettinyt, että kannattaako tätä imetys-showta jatkaa vielä toinenkin kuukausi sillä kustannuksella, että oma vointi vaan menee huonommaksi ja vauva hämmentyy näistä tuttipullo-rinta-ruokkimis-sessioista äärimmilleen. Tänään kokeilin tehdä vatsalihaksia selin makuulla sillä seurauksella, että selkä meni niin jumiin että ylös nouseminen oli mahdotonta, taas tuli itku. Olen miettinyt, että jos saan vielä yhdenkin neuvon miten vauvaa pitää ruokkia lyyhistyn lopullisesti.

Onneksi, kun vauva väläyttää yhdenkin hymyn kaikki unohtuu ja aika pysähtyy siihen onnen tunteeseen. Onneksi on olemassa mies, joka ymmärtää ja tekee kaiken minkä voi. Onneksi on oma äiti, joka tulee juoksu jalkaa päästämään päiväunille, kun tarvitaan. Vaihtaa vielä vaipatkin ja siivoaa jos tarvitsee. Onneksi on olemassa ystävä, joka tullessaan vierailulle tuo valmiit, kuumat kahvit mukanaan. Onneksi on olemassa tukijoukot, turva-verkosto ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Niin pitäisi kaikilla olla.

Tänään suunta on ollut ylöspäin ja elämä taas hymyilee. Ollaan syöty levyllinen suklaata, askarreltu ristiäisiin koristeita ja nukuttu pitkät päiväunet.