Voi kun on pitänyt kirjoitella meidän Olivian aka. Oltsu-Poltsun kuulumisia, mutta yritykset ovat hukkuneet jonnekin taapero-vauva-hässäkän keskelle. Näin melkein neljän kuukauden kokemuksella voin kertoa, että jos kaikilla olisi tällainen vauva niin he melko varmasti uskaltautuisivat tekemään myös toisen. Meidän Oltsu on ollut syntymästään lähtien hyvä nukkuja, hyvä syömäri ja muutenkin tosi hyvä tyyppi. Iloinen, säyseä ja kaikinpuolin kelpovauva. Ei niin, etteikö ensimmäinenkin olisi ollut mitä mainioin, mutta tässä toisessa ei ole ollut yhtään sellaista ominaisuutta joka olisi saattanut säikäyttää ensikertalais-äidin. Ei suurempia imetysongelmia, ei yöheräämisiä tunnin-kahden välein, ei päikkärivaikeuksia, ei kakkakatastrofeja tai muuta nimeltä mainittavaa.

Suureksi osaksi Olivian ”helppous” johtuu kuitenkin varmaan vain siitä, että tällä kertaa me vanhemmatkin ollaan otettu kymmenen astetta rennommin. Eli ajatuksella, että asiat onnistuu jos on onnistuakseen ja turhia ei stressata. Stressin tietoinen sivuun sysääminen johtuu tietenkin siitä, että ekalla kerralla imetyshommat esimerkiksi sössittiin ihan kybällä ja kaikesta muustakin osattiin tehdä melko helposti ongelma, vaikkei sellaista olisi välttämättä ollut lähimaillakaan. Lisäksi mahdollisuutta stressiin ei ole jos jotenkin haluaa tästä vauvavuodesta selvitä. Itselläni järki ei pysyisi päässä jos ottaisin nyt jostakin vauva-asiasta itseeni.

Kattokaas tätä!

Taitoja pikkuisella on tässä iässä jo hurjasti ja niihin tietenkin kuuluvat hurmaava hymy, kikattelukohtaukset, juttelutuokiot jokeltaen (varsinkin isän kanssa), äänekäs vierastaminen (erityisesti naishenkilöiden), vatsallaan lekottelu ja siitä selälleen kääntyminen, tavaroiden kurkottelu, leluihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen tarttuminen ja ahkerat liikkeellelähtö-yritykset.

Ihana muru-muiskis meillä on! Itse vaan täällä jatkuvasti pohdin, että miten voisin jarrutella tuota huimaa kehitystä ja pitää meidän vauvan IKUISESTI vauvana.