Minä ja ruoka vol. 10 585
Olen yllättänyt itseni viimeisen viikon aikana useampaan otteeseen ajattelemasta ruokaa. Enkä ruokaa vaan niin, että mitäs mun nyt tekee mieli? Vaan ruokaa siltä kantilta, että miksi mun tekee sitä mieli yleensä aina, koko ajan ja enemmän. Miksi se tuntuu joissain elämän tilanteissa hallitsevan päivääni ja toisissa taas se unohtuu kokonaan.
Nyt kun olen aloittanut jälleen uuden ruokavalion ja jopa pysynyt sillä, on syömisestä taas tullut vaikeampaa. Minulle näyttää olevan sääntö se, että mitä enemmän syöntiäni tarkkailen sitä vähemmän syön. Todella raaka noidankehä, sillä se oli juuri se asia miksi ravintoterapeutti pt:ni sanoi minun painon pysyvän samassa. Syön liian vähän –> kroppa menee säästöliekille ja varastoi kaiken kurkusta alas laittamani. No nyt ainakin syön terveellisesti, joten toivottavasti siitä on edes jotain hyötyä.
Bruschettaa Edinburghissa 2008. Tässä kuvassa olen tyytyväinen painooni.
Minulle on aina ollut ihmetys miten joku osaa esimerkiksi lopettaa syömisen jos ruoka on todella hyvää. Tai miten joku pystyy vuosikausia pitämään painonsa aina vaan samana raskauksista ja muista muuttuvista elämäntilanteista huolimatta. Oma kroppani kun tuntuu välillä elävän ihan omaa elämäänsä minun tahtotilastani huolimatta.
Elämänhallinta-oppaat on täynnä puhetta tahdonvoimasta. Olen tullut siihen tulokseen, että minulle ei riitä muutokseen pelkkä tahdonvoima. Minä tarvitsen oikean elämäntilanteen ja olosuhteet siihen, että tahdonvoimani todella voimistuu sellaiseksi, että pystyn kontrolloimaan syömistäni. Yleensä elämäntilanteet joissa olen pystynyt pidättäytymään herkuista ja syömään jokseenkin järkevästi tai niin, että painoni on pudonnut ovat olleet sellaisia joissa olen onnellinen ja samalla vähän epävarma ja jonkin uuden kynnyksellä. Kun elämä on muutenkin muutoksessa, on helppo unohtaa syöminen ja ruoka ja keskittyä siihen suurempaan mitä on tulossa. Vallitsevan epävarmuuden pitää vaan olla positiivista eikä maailmaa musertavaa ja negatiivista.
Risottoa Roomassa 2011. Tässä kuvassa olen tyytyväinen painooni.
Se suurempi tuleva on tällä hetkellä äitiys, perhe ja arki. Olen sitä mieltä, että en ole vielä oikeasti ollut äiti. Biologisesti kyllä, mutta pääni sisällä vain osittain. Ajatukset perhearjesta siinä vaiheessa, kun minä olen töissä ja Filippa hoidossa ovat pyörineet taukoamatta päässäni. Ensiajatukset olivat paniikin sekaisia ja halusin vain lykätä töihin menemistä niin kauas kuin mahdollista. Sittemin olen rauhoittunut ja kaikki on alkanut tuntua uudelta mahdollisuudelta. Tilaisuudelta tehdä jotain ihan uutta elämälleni.
Uranvaihto on ollut ensimmäinen mielessäni pyörivä asia. Toisena ajatuksissani on pyörinyt Filipan tuleva hoitopaikka. Pitkästä aikaa tuntuu, että minulla on kaikki elämäni langat käsissäni ja kyse on vain siitä, että pidän niistä kiinni.
Huh, alkaa kuulostaa vähän siltä, että pieni sisäinen kontrolli-friikkini nostaa päätään. Vaikka se vähän pelottaakin niin olen erittäin tyytyväinen siihen, että se on jälleen saapunut. Elämä tuntuu selkeämmältä ja helpommalta kun on oman itsensä herra.
Nyt joku varmaan ajattelee, että on huono jos saa hallinnan tunteen elämäänsä ruoan kautta. Mutta eikö se kuitenkin ole edes vähän positiivista, että se on näin päin eikä niin, että ahmin ruokaa kontrollin puutteessa?
Tämä on minulle sellainen aihe, että voisin kirjoittaa siitä tuntikausia, joten jatkan taas joku toinen kerta. Se on sitten vol. 10 586.
—————————————————————
Loppukevennykseksi ei muuta sanottavaa kuin, että joskus myös se sisäinen seitsemän vuotias nostaa päätään. Peace and love <3
