Skinny bitch comin’

Uuh, onpa raflaava otsikko. Mutta jos meinaa rankkoihin tekoihin on pidettävä linjasta kiinni myös blogin puolella. Tämä ei nyt johdu uudesta vuodesta vaan siitä, että meidän lapset on nyt maailmassa ja on aika palauttaa oma kroppaa itselleni omaan käyttööni. Arvaatte varmaan jo mitä asia koskee. Sitä samaa mitä tuhansilla muilla tähän aikaan vuodesta. Meinaan ottaa takaisin sen jota on tässä parin vuoden sisällä kolmeen kertaan runnottu. Kyllä kolmeen kertaan, asia josta en ole täällä hirveästi kertonut, mutta joka on ollut huulilla useampaan otteeseen. Suru ja menetys ovat vieneet osansa tästä kropasta siinä missä ilo ja loputon onnikin.

Joulun aika oli meidän perheessä niin onnellista, että sain siitä vihdoin riittävästi energiaa aloittaakseni jälleen säännöllisen liikunnan. Takana on viikko armotonta treenia ja ruokavaliota eilisillä Prosecco-nautiskeluilla höystettynä ja huomenna kuri taas jatkuu. Tavoitteita ei ole, vaikka välillä haaveilen jostain tietystä vaatekappaleesta tai siitä, että voin jumppatunnilla välikuolemien sijaan uskaltautua eturiviin tai ilman sen suurempia ponnisteluja juosta vaikka kympin. Olenpa rohjennut miettimään myös mahdollista puolimaratonia ensi kesälle. Se tosin vaatii pientä neuvottelua lääkärin kanssa sydämen oireyhtymän tiimoilta, mutta eniten odotan kuitenkin energistä oloa, iloa ja paljon leikkiä lasten kanssa.

Jos tavoitteita ei ole niin ei ole myöskään treeniohjelmaa. Olen päättänyt tehdä juuri sitä miltä sinä päivänä tuntuu ja mikä on mahdollista. Parhaat kicksit saan juoksusta ja jumpasta joten todennäköisesti niillä mennään. Askelkyykyt jätän sitten myöhemmäksi kun jo pelkkä ajatus niistä ei saa enää etureisiä vapisemaan.

Tärkein syy kuitenkin tähän kaikkeen hulluuteen on se, että pääni jaksaa tuhat kertaa paremmin kun liikun. Se on kuin huumetta väsyneelle ja ryytyneelle kotiäidille.

 

Näillä mennään.

Mitens teillä muilla?
———————————–

Inspiskuvat: Pinterest