19. raskausviikon kuulumisia
Tänään vaihtui taas raskausviikko, nyt statukseni on rv 18+0 eli 19. viikolla mennään. Kuten esikoistakin odottaessani, olen nytkin näistä raskausviikkojen vaihtumisista tosi täpinöissäni ja käyn aina heti katsomassa Vau.fi-sivuilta raskauskalenterista, mitä vauvalle tällä viikolla tapahtuu. Näitä ihmeellisiä ”oho, nyt sen varpaat siirtyvätkin jo korvien takaa oikeille paikoilleen ja silmät eivät enää sijaitse kainaloissa!” -kehitysaskeleita (tai lähinnä niitä oikeita, ei itse keksimiäni…) sitten ihmettelemme yhdessä mieheni kanssa.
Tässä vaiheessa raskautta odottelen malttamattomana sitä, että rupeaisin tuntemaan vauvan liikkeet paremmin. Taaperoa odottaessani tunsin liikkeet suurin piirtein raskausviikoilta 17 – 18 lähtien, mutta silloin istukka sijaitsikin kohdun takaseinässä. Nyt istukka nököttää etuseinässä, mikä kuulemma voi voimakkaastikin vaimentaa liikkeiden tuntemista. Olen ollut parin viikon ajan tuntevinani pienen liikkeen silloin, toisen tällöin ja olikohan se toissailtana, kun tunsin muutaman selkeämmän peräkkäisen töytäisyn, mutta kunnolla en ole vielä päässyt vauvan liikkeistä nauttimaan. Ja sekös stressaa tällaista murehtijaa.
Äitiysneuvolassa olen käynyt kahdesti ja seuraava kerta onkin vasta maaliskuun lopussa. Alkuraskaudessa kävimme niskaturvotusultrassa, jossa kaikki oli hyvin. Neuvolakäyntien ja tuon nt-ultran lisäksi kävimme koko perheen voimin varhaisultrassa 8. – 9. raskausviikon vaihteessa. Suosittelen muuten lämpimästi Varsinais-Suomen Lääkäripalvelun Jussi Savonlahtea, jos haluaa käydä yksityisesti esimerkiksi juuri varhaisultrassa tai 4D-ultrassa. Savonlahti on tosi symppis lääkäri ja melkein yhtä innoissaan vauvoista kuin huippuhienoista laitteistaan. 4D-ultra, jossa kävimme esikoista odottaessani, oli tosi mielenkiintoinen kokemus ja oli huojentavaa kuulla, että vauvalla näytti olevan kaikki tosi hyvin. (Silloisen työpaikkani vuoksi kävimme rakenneultrassa Raumalla ja se ultrakäynti ei ollut erityisen valaiseva kokemus, mikä oli suurin syy sille, että halusimme käydä vielä yksityiselläkin ultrassa.) Seuraava tutkimus – rakenneultra! – onkin sitten maaliskuun puolivälissä. Kysyimme taaperostakin etukäteen sukupuolen ja niin aiomme kysyä tästä toisestakin. Saako taapero siskon vai veljen – hui miten jännää!
Olen ollut tosi onnekas sekä tässä että aiemmassa raskaudessa, sillä en ole voinut pahoin juuri ollenkaan. Alkuraskaudessa minua kuvottivat muutamat hajut, enkä esimerkiksi voinut avata tiskikonetta, jos siellä oli likaisia astioita. Kun mies paistoi kananmunia tai teki itselleen espresson, minua yökötti, mutta vain kahdesti olen oikeasti oksentanut hajujen takia. Alkuraskauden pahin oire olikin väsymys, mutta se oli – onneksi! – nyt lievempää kuin ensimmäisessä raskaudessa, jolloin minulla vielä oli se luksus, että pystyin työpäivän jälkeen ottamaan niin pitkät päiväunet kuin halusin. Nyt kun raskaudessa on edetty jo keskiraskauden puolelle, ehdin jo hetken iloitsemaan, että mahtavaa, oloni on pirteä, mutta se pirteys haihtui yhtä nopeasti kuin tulikin. Sitä kesti juuri sen verran, että sain vimmoissani järjestettyä pari eteisen kaappia ja feng shui -fiiliksissä organisoitua kirjahyllyn uuteen järjestykseen (vain todetakseni viittä minuuttia myöhemmin, että feng shui -puuska olikin yhtä kuin tilapäinen mielenhäiriö). Nyt taas väsyttää ja kovasti, ja on niin turhauttavaa mennä nukkumaan päiväunia samaan aikaan taaperon kanssa, kun tietää, että siinä se oma aika sitten menee. No, raskautta on vielä yli puolet jäljellä, että eiköhän se seuraava pirteyspuuska ehdi vielä tulla. Sitten kun se tulee, aion käydä kävelyllä.
Myös mielialojen suhteen tämä raskaus on edennyt samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Mitään rajuja mielialanvaihteluja tai itkukohtauksia ei ole juurikaan esiintynyt ja välillä tuntuu, että olen jopa tasaisempi näin raskaana ollessani kuin muuten. Tämän raskauden aikana olen pahoittanut mieleni ja purskahtanut itkuun mitättömästä asiasta vain kerran, ihan alkuraskaudessa, jolloin suunnattomassa Lontoon rae -himossani olin pyytänyt miestäni tuomaan niitä kaupasta. Tuliaisina oli pahoitteleva ilme ja pussillinen ranskalaisia pastilleja. Siis niitä ainoita karkkeja koko maailmassa, joita en voi sietää! Lontoon rakeita ei ollut ollut, ja mies oli järkeillyt, että ranskalaiset pastillit ovat vähän niin kuin sama asia. ”MITEN NIIN SAMA ASIA? MILTÄ PLANEETALTA SÄ OIKEIN OOT KOTOISIN? MITEN LAKRITSIRAKEET JA JOTKUT ÄLLÖTTÄVÄT MINTUNMAKUISET SUKLAAPASTILLIT VOI NIINKU MITENKÄÄN OLLA SAMA ASIA?” karjuin hämmästelin normaalilla äänellä. Sitten purskahdin hysteeriseen itkuun.
Vaikka mielialani on pääasiassa ollutkin ihan ”normaali”, olen kyllä liikuttunut (vielä) herkemmin kuin tavallisesti. Aloitin juuri uuden erityispedagogiikan kurssin suorittamisen, jonka tiimoilta minun täytyy lukea muun muassa kirja Lastensuojelun ytimessä (toim. Marjatta Bardy). Vollotin jo ensimmäisten sivujen aikana ja ensimmäinen tapauskertomus onnellisesta lopustaan huolimatta sai minut vaipumaan alakulon syövereihin.
Lopuksi vielä, ettei taapero jää kokonaan paitsioon, kerrottakoon hänestä tämä omasta mielestäni superhauska juttu: hän teki toissapäivänä eläinaiheista palapeliä ja höpötteli samalla, mitä eri eläimet sanovat. ”Heppa hinnuu, koija haukkuu, possu ökkii, kukko kiekuu, kissa maukuu…” hän kertasi paloja asetellessaan ja mietin mielessäni, että voi miten taitavasti hän osaa nuo kaikki. Sitten hän otti käteensä lampaan ja näytti sitä minulle. ”Possu hinnuu MAU!” hän sanoi iloisesti ja laittoi palan paikoilleen.