33. raskausviikon hupia: Vauva-lehden ”raskaustesti”

Kävin äsken palauttamassa viimeisen erityispedagogiikan perusopintojen esseeni, minkä kunniaksi rikoin karkkilakkoni syömällä muutaman rivin Daim-suklaata. (Äidin syy, mitäs kiikuttaa tänne aina suklaalevyjä. Jos en normaalistikaan pysty vastustamaan kaapista löytyvää suklaata, ei minun voida olettaa pystyvän siihen näin raskausaikana.) Nyt kun minun ei enää tarvitse ajatella oppimisvaikeuksia, perhelähtöisiä työskentelytapoja tai vammaisuutta sosiaalisena ilmiönä, voin keskittää kaiken aivotoimintani hömppään. Siispä päätin tehdä Vauva-lehdestä löytyvän raskaustestin (raskausviikolla 32+0).

Minulla on ollut uusia intohimoja ja inhokkeja.

Kuten edellisessäkin raskaudessa, nytkin himoitsin ensimmäisessä kolmanneksessa Thai Cube -pakasteaterioita. Muutaman kuution jälkeen himo kyllä laantui. Viimeisen parin viikon ajan minua on houkutellut ajatus intialaisesta ruoasta, vaikka en normaalisti käy koskaan intialaisessa ravintolassa. Ensimmäisellä kolmanneksella sain päähäni haluta nimenomaan kettukarkkeja, en mitään muuta, mutta puoli pussillista ällömakeaa sokerimössöä riitti, enkä enää koskaan halua maistaakaan kyseisiä karkkeja. 

Olen nähnyt erikoisia unia.

Muutama viikko sitten näin ensimmäisen painajaistyylisen unen tulevasta vauvasta: vauva oli jo ainakin viikon ikäinen ennen kuin tajusin imettää sitä ensimmäisen kerran ja ottaa syliin. Muistan, miten paha mieli minulla oli unessa vauvan puolesta, kun olin laiminlyönyt sitä niin pahasti.

Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään.

Olen ollut kotona esikoisen kanssa, joten ei ole ollut pomoa, keneltä piilotella kasvavaa vatsaa. En kyllä ensimmäisessäkään raskaudessa salaillut asiaa erityisen pitkään, taisin kertoa siitä töissä raskausviikolla 14.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.

Mies on räpsäissyt pallomahasta pari kuvaa pyynnöstäni. Mittanauhaan en ole kajonnut, minulle riittää mahan kasvusta tiedoksi SF-käyrä, jota neuvolassa seurataan. Vaikka vatsani on nyt jo melkein yhtä iso kuin esikoisesta viimeisellä viikolla, on SF-käyrä kulkenut ihan samanlaista reittiä kuin edellisessäkin raskaudessa.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.

No en todellakaan, mutta viimeviikkoisten helteiden aikana olin kyllä melkoinen hajupommi. Ja tyttö sanoi tänään, että ”äitin pylly on vitamiinipommi”, mutta en kyllä yhtään tiedä, mihin hänen heittonsa perustui…(sen tiedän, että vitamiinipommi-sanan hän on oppinut Hertan maailmasta).

Pesänrakennusviettini on herännyt.

Tavallaan, koska minulle tulee siivoamis- ja järjestämispuuskia. Viime viikolla pengastin hetken vaatekaapissani ja poimin sieltä pinon vaatteita Facebook-kirppiksellä myytäväksi. Sitten totesin, että liikaa vaivaa ja tungin pinon takaisin kaappiin. Tänään heitin kasan vanhoja lehtiä menemään ja järjestin DVD-boksit uuteen järjestykseen, jonka tyttö kävi kyllä heti sekoittamassa. Olen kirjoittanut to do -listoja ja pohtinut, mitä tarvikkeita meidän täytyy ehdottomasti vauvaa varten hankkia. Onneksi ei paljon mitään. Pari pakettia minikokoisia vaippoja ja se on (melkein) siinä.

Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.

Onko olemassa jokin muukin tapa elää?

Itkeskelen katsoessani televisiota.

En. Paitsi Juhani Tammisen nähdessäni – ja ne kyyneleet eivät johdu liikutuksesta.

Tiedämme lapsen sukupuolen.

Emme ole varmoja, mutta meillä on vahva tunne siitä, kumpi on tulossa. Vahvan tunteen lisäksi meillä on rakenneultran tehneen kätilön hyvin, hyvin varovainen arvio sukupuolesta. Esikoisesta tiesimme sukupuolen varmasti (4D-ultran perusteella), mutta nyt on itse asiassa aika mukavaa, kun ei ole varmaa tietoa.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.

Vaikka kärsinkin nykyään liitoskivuista, ei minua ole vielä kukaan päässyt kävelylenkeillä ohittamaan. Olen raskaanakin se kärsimätön kävelijä, joka huokailee takanasi, jos tukit koko jalkakäytävän. 

Olen stressannut imetyksen onnistumista.

En. Esikoisen kohdalla stressasin kyllä, mutta koska kaikki sujui hyvin, olen päättänyt, että imetys olkoon yksi sellainen asia, jota en nyt murehdi etukäteen. Toki imetykseen liittyen olen murehtinut sitä, että jos vauva viihtyy rinnalla kovin pitkään ja syö tiheästi niin missä välissä ehdin tekemään tytön kanssa mitään?

Hyvä äiti on kotona pitkään.

Hyvä äiti tekee kumppaninsa kanssa sellaisen ratkaisun, jonka he molemmat kokevat parhaaksi vaihtoehdoksi perheelleen. 

Tiedän, miten haluan synnyttää.

En ole tässäkään raskaudessa tehnyt synnytyssuunnitelmaa. Haluaisin kuitenkin olla aktiivisempi ja liikkua enemmän kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Haluan myös kokeilla jotain muuta ponnistusasentoa kuin se edellisessä synnytyksessä inhottavaksi kokemani sängyssä puolimakuulla kärsiminen. Olen jopa lainannut kirjastosta Malla Rautaparran kirjoittaman kirjan Raskaus, synnytys, äitiys, jossa käsitellään esimerkiksi erilaisia hengitystekniikoita. Vaikka en uskokaan, että pystyn pullauttamaan vauvan kivuttomasti maailmaan hokemalla samalla om, om, om, haluan kuitenkin uskoa, että hengitysharjoituksista voisi olla jotain apua. 

Painoni on noussut… kuusi kiloa.

Nukun vuorokaudessa… 6 – 9 tuntia.

Arvelen, että lapseni syntyy raskausviikolla… 39+0 – 40+3.

Kutsumme lasta nimellä… ei sitä kehtaa paljastaa.

 

(Raskaustestin kysymykset kopioitu Vauva-lehdestä 1/2014.)