Säkevä kirjasyksy

Tänä syksynä olen ehtinyt lukea ilahduttavan paljon erilaisia kirjoja. Joukossa on sekä sellaisia, jotka unohtaa saman tien että sellaisia, jotka ehkä haluaisi unohtaa, mutta ei pysty. Ja tietenkin sellaisia, joiden sisällön haluaisi todellakin muistaa mutta joista unohtaa saman tien lähes kaiken, kuten esimerkiksi Erityispedagogiikan perusteet.

Kirjasyksyäni voi kuvailla otsikon adjektiivilla ’säkevä’, jonka kummityttöni lanseerasi muistaakseni noin vuosi sitten maistettuaan kinkkupiirastani. (Hän totesi, että ”täti on tehnyt aika säkevää kakkua”.) Vaikka ’säkevä’ taisi silloin tarkoittaa jotain ihan muuta, tarkoittakoon se tässä kontekstissa vaikkapa ’napakkaa ja monipuolista’.

Olen ahminut Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareita ja toivon kovasti, että niihin perustuva, BBC:n tuottama tv-sarja näytettäisiin joskus Suomessakin. Se sopisi Ylen kanaville kuin nenä päähän, joten ehkäpä joskus 2200-luvulla, kun Kettu mahdollisesti poistuu ohjelmistosta, Case Histories pärähtää telkkariin.

Olen lukenut myös Maria Semplen viihdyttävän romaanin Where’d You Go, Bernadette? ja ahdistunut William Landayn jännittävästä ja surullisesta Defending Jacob -rikosromaanista.

Olen ryhdistäytynyt kotimaisen kirjallisuuden saralla ja lukenut vihdoin ja viimein Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Tiesin, miten paljon romaania on ylistetty ja silti uskoin, että en varmaan oikein pitäisi siitä. Mutta pidinhän minä, niin paljon, että olin aivan pöyristynyt, kun tajusin, ettei kirja ole ollut Finlandia-ehdokkaana. Nyt olen varausjonossa Parkkisen uuteen romaaniin, Galtbystä länteen. Uskon, että varmaan pidän siitä.

Alkuviikosta lainasin kirjastosta Pekka Hiltusen Iso-romaanin, josta olen lukenut vasta muutaman luvun mutta josta pidän jo nyt, koska se on ehtinyt herättää niin monenlaisia ajatuksia lihavuudesta ja erityisesti lihavuudesta ’uhkana’. Kirjoitin graduni Painonvartijoiden menestystarinoista (tai oikeastaan menestyksestä kertomisen kielellisistä strategioista) ja sivusin silloin ylipainoon kohdistuvia yhteiskunnallisia asenteita ja moralisointia. Hiltusen kirjasta on sanottu, että se ”on romaaniksi kirjoitettu pamfletti” ja sellaiselta se kieltämättä tuntuukin. Kirjoitan romaanista lisää myöhemmin mutta uskon jo nyt, että voin sitä suositella kiinnostavana ja avartavana lukukokemuksena. 

Viime viikonloppuna sain luettua loppuun Helen Fieldingin Bridget Jones – Mad About the Boy –kirjan. En ole mikään vannoutunut Bridget-fani, enkä erityisemmin pidä Fieldingin kirjoitustyylistä. Olinkin vähän yllättynyt, kun kuitenkin menin mukaan Bridget-hypetykseen ja ennakkotilasin kirjan Kindleeni. Ajattelin, että lukisin kirjan kaikkien niiden chick lit -kirjojen kunniaksi, joista erityisesti parikymppisenä tykkäsin. Ja olihan Bridget sympaattinen hahmo edelleen; hieman höpsö, aina vähän myöhässä, aina murehtimassa paino- ja ulkonäköasioita, hiukan epävarma, ailahtelevainen, kekseliäs, reilu, hyväsydäminen ja hyvä äiti kahdelle lapselleen. Kirja tempaisi minut mukaansa vasta ihan loppuvaiheessa, siihen asti luin kirjaa puolihuolimattomasti ja melkein pikakelauksella. Tämä kirja tarvitsisi rinnalleen aimo annoksen irtokarkkeja, joten jos et ole karkkilakossa ja aiot lukea uusimman Bridgetin, suosittelisin ainakin 300 gramman irtokarkkipussia. (Ja laita sinne minun mielikseni kauhallinen Haribon lakutoukkia.)

Kuinka säkevä kirjasyksy teillä muilla on ollut? P.s. hyviä dekkarivinkkejä otetaan vastaan :)