Puhelias taapero
(Tylsyys)varoitus: tämä postaus sisältää vain ja ainoastaan lapsestaan lumoutuneen äidin hehkutusta siitä, miten hienosti oma lapsi jo osaa puhua…
Taaperosta on muutamien viikkojen sisällä kuoriutunut melkoisen puhelias lapsi. Uusia sanoja tulee suorastaan tulvimalla; joinakin päivinä hän paukauttaa monta uutta sanaa kehiin. Edistys on ollut huikeaa: joulukuun alussa puolitoistavuotisneuvolassa käydessämme taapero sanoi oma-aloitteisesti ehkä vajaan parikymmentä sanaa. Nyt olen jo päiviä sitten seonnut laskuissa, kun tyttö papattaa kuin papupata aamusta iltaan.
Ruokasanat taitavat olla eniten käytössä, sen lisäksi lähipiiriin liittyvät sanat (mummi, ukki jne.) toistetaan monta kertaa päivässä milloin missäkin yhteydessä, useimmiten silloin, kun taapero soittelee mummilaan leikkikännykällään tai katselee läheisten valokuvia. Äiti- ja iskä-sanojen jälkeen yleisin sana taitaa olla tutti, jota seuraa aina saman tien pupu-sana, sillä taaperon mielestä tuttia ei voi käyttää ilman unipupua, eikä unipupua voi rutistaa ilman tuttia (enteilee hyvää pian alkavalle tutista vieroittamiselle…).
Myös käskyt ovat lapsosella hallussa: tähän! tuohon! lisää! leipää! antaa! auttaa! Hetki sitten ennen nukkumaanmenoa taapero ahersi palapelin kimpussa ja mutisi itselleen ohjeita ”kääntää”, ”tähän”, ”mahtuu”, kunnes pyysi, että ”äiti…auttaa”. Hän osaa asioita etsiessään kysellä ”missä?” ja noudattaa saamiaan ohjeita. Tuodessaan esimerkiksi kirjoja luettavaksi, hän tietää, että yhdestä kirjasta sanotaan ”tämä” ja useammasta ”nämä”. Hän hoksaa, jos housuni ovat unohtuneet lattialle – ”kaappiin!”.
Kaksiosaisia lauseita ei sanatulvasta huolimatta vielä kovinkaan usein tule. Tai tulee, mutta pienellä viiveellä: piirtäessämme taapero pyytää piirtämään haluamiaan asioita, ”piirtää … kissa”, ”piirtää … mörkö … viikset … häntä”. (Jep, meillä piirrellään taaperon toiveiden mukaisia, viiksekkäitä ja hännällisiä mörköjä.)
Taapero sanoo myös aika vaikeita sanoja, kuten vaikkapa ”kukkaro”. Ja hän sanoo sanoja, joita ei ole kuullut pitkään aikaan, kuten esimerkiksi ”haavi” ja ”huppu”. Jossain siellä aivojen sopukoissa ne vieraammatkin sanat lymyilevät, on se vaan jännää touhua. Tänään tyttö maistoi pitkästä aikaa kiiviä, minkä jälkeen hän irvisti ja totesi ”kirpeää”.
Niin. Semmoinen neropatti meillä.
On vaan niin ihanaa seurata, kun oma lapsi opettelee puhumaan. On myös ollut mielenkiintoista huomata, että marraskuun jokapäiväiset kiukuttelut, joiden ajattelin liittyvän johonkin varhaisuhmaan, taisivatkin olla turhautumista siitä, kun sanoja ei vielä löytynyt tarpeeksi. Nyt kun taapero saa ilmaistua itseään paremmin, sellainen selittämätön kiukuttelu ja puremisyritykset ovat jääneet (ainakin toistaiseksi…) lähes kokonaan pois.