Mitä jos ei enää jaksaisi somettaa?
Eräs tuttuni ilmoitti hiljattain Facebookissa ryhtyvänsä 40 päivän FB-paastolle. Jotain samansuuntaista olen itsekin usein miettinyt, sillä minua ottaa niin suunnattomasti päähän se, että klikkaan itseni naamakirjaan monta kertaa päivässä. En edes mene Facebookiin aina tietoisesti, vaan käteni jotenkin automaattisesti klikkaa FB-kuvaketta Chromen aloitusnäytöllä ja huomaan taas tuijottavani sitä samaa uutisseinää, jossa ei oikeasti edes tapahdu mitään kovin kiinnostavaa.
Itse asiassa ne ystävät, joiden kuulumisista olen eniten kiinnostunut, eivät joko ole Facebookissa lainkaan tai sitten he ovat niitä melko passiivisia jäseniä, joilta kyllä löytyy profiili mutta jotka eivät koskaan päivitä sivuilleen mitään. Itsekään en enää pitkään aikaan ole jaksanut niin usein kirjoitella statuspäivityksiä Facebookiin. Ja mitä pidempi tauko omissa päivityksissä tulee, sitä teennäisemmältä ja turhemmalta niiden kirjoittaminen alkaa tuntua. Ennen olisin ehkä ilmoittanut, että keitin juuri kahvia ja rupean kohta kirjoittamaan esseetä. Mutta kun päivityksissä on ollut pitkä tauko, tuollainen ilmoitus tuntuisi aika typerältä. Olen ollut viikkokausia hissukseen ja sitten yhtäkkiä jaarittelen kahvista ja opiskelusta – ovatko ne nyt sitten jotenkin tärkeämpiä asioita kuin moni muu juttu?
En ole koskaan ollut sellainen Facebook-käyttäjä, joka hamuaisi kaverilistoilleen kaikki mahdolliset kontaktit vanhoista koulukavereista niihin tyyppeihin, joiden kanssa oli samassa työpaikassa päivän. Olen ollut lähinnä huvittunut, jos esimerkiksi joku pikkusiskoni yläasteaikainen miespuolinen koulukaveri on lähettänyt minulle kaveripyynnön. Silti kaverilistallani on aika paljon tyyppejä, joiden kanssa en ilman Facebookia olisi varmaan missään tekemisissä. He ovat niitä, joiden kanssa vaihdetaan synttärionnittelut ja joiden kanssa vastavuoroisesti peukutetaan tärkeitä elämäntapahtumia. Mukavia tyyppejä, mutta sellaisia, jotka ovat tuttuja, eivät ystäviä. Siksi tuntuukin vähän oudolta, että vierailen monta kertaa päivässä Facebookissa sen vuoksi, että pystyn lukemaan, mitä nämä tyypit ovat päivän aikana puuhailleet.
Kuten ihan oikeassakin elämässä, Facebook-kavereissani on tietysti myös niitä tyyppejä, joiden päivitykset aiheuttavat kielteisiä tunteita. Jos arvot ja asenteet eivät kohtaa millään tasolla, mitä järkeä on ylläpitää virtuaaliyhteyttä, joka ei anna kummallekaan osapuolelle yhtään mitään? Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt Unfollow-nappulan käyttöön, sillä kaverilistalta poistaminen tuntuu jotenkin niin tylyltä ratkaisulta.
Vähän samanlaista ahdistusta olen viime aikoina kokenut myös Twitteristä ja Instagramista. Minulla on Twitter-profiili mutta vierailen Twitterissä hyvin harvoin. Jos kuitenkin Twitteriin kurkkaan, minua rupeaa yleensä saman tien ärsyttämään ne muka-nokkelat twiitit, joita siellä viljellään asiasta kuin asiasta, vaikka itsehän toki olen seuraamani henkilöt valinnut. Viime viikolla kohuttiin Ylen A2-illan asiattomista twiiteistä ja mielestäni ihan syystä, sillä on todellakin epätoivottavaa, että Twitteristä tulee muutaman somegurun verbaalinen leikkipuisto, jossa voidaan läpänheiton varjolla arvostella henkilöitä esimerkiksi ulkonäön perusteella. Parhaimmillaanhan Twitter yhdistää ja osallistaa myönteisellä tavalla, mutta pahimmillaan siellä tosiaan voidaan päästä koulukiusaamisfiiliksiin. Ja täytyykö kaiken oikeasti olla niin interaktiivista? Eikö oma, henkilökohtainen katselukokemus riitä enää ollenkaan?
Mitä tulee suosittuun Instagramiin, minulla ei ainakaan vielä ole siellä omaa profiilia, sillä en haluaisi lisätä omaa some-taakkaani enää yhdelläkään ylimääräisellä sovelluksella. Toisaalta, jos pystyisin luopumaan Facebookin käytöstä kokonaan, voisin siirtyä Instagramiin. Ehkä. Mitä sinne Instagramiin edes laitetaan? Kuvia ja fiiliksiä omista aterioista? Eikö syöminenkään enää tunnu miltään, jos siitä ei lataa kuvaa someen? Itsekin olin vähällä räpsäistä kuvan herkullisesta sekaleivästä, jonka hain eilen Kosken leipomosta, mutta sitten mietin, että no joo – ei ketään varmaan oikeasti kiinnosta, että syön tässä leipää ja juon kahvia. Mitähän sukulaisemme olisivat aikoinaan sanoneet, jos äiti olisi kaivanut esille valokuva-albumin, jossa on kuvia arkiaterioistamme tai kahvihetkistämme? ”Tässä on kuva kaurapuurosta, jota keitin lapsille aamulla ja tässä taas on kuva puolukkapiirakasta, jonka pyöräytin iltapalaksi…” Eipä silti – minä tykkään katsella kuvia herkullisista aterioista, ravintolafiiliksistä, herkkuhetkistä, kahvipöydän antimista ja muista vastaavista. Niistä saa ideoita ja inspiraatiota.
Kun aikoinaan vuonna 2007 liityin Facebookiin, koko touhu oli sellaista harmitonta omien virtuaalilumiukkojen rakentamista. Somettaminen oli vapaaehtoista, eikä sinua pidetty kummajaisena, jos et halunnut liittyä naamakirjaan. Mutta nyt meininki on aivan erilaista. Välillä tuntuukin ihan kohtuuttomalta, että nykyään pitäisi brändätä itsensä somessa voidakseen erottua edukseen työnantajien silmissä, eikä huolella täytetty LinkedIn-profiili edes riitä, vaan kunnon somelainen tarvitsee avukseen kaikki mahdolliset sovellukset Facebookista Pininterestiin. Nykyään varmaan työnhakijoiden Spotify-kuunteluhistoriakin käydään läpi työpsykologin toimesta. ”Jaahas, tämä hakija tässä aloitti joululaulujen kuuntelun jo lokakuussa, mikä kielii vinksahtaneesta ajantajusta ja kärsimättömästä luonteesta. Tarvitsemmeko me tällaista mullekaikkinytheti-jouluttelijaa riveihimme?”
Väkisinkin rupeaa vähän ahdistamaan. Toisaalla meitä tönitään yhä aktiivisimmiksi somelaisiksi ja toisaalla varoitellaan älypuhelimien ja tablettien säteilyn aiheuttamista vaaroista. Toisaalla muistutetaan, että vain somelaisena voit pärjätä työnhaussa ja toisaalla kehotetaan pohtimaan omaa netissä vietettyä aikaa. Palvelut siirretään nettiin, koska siellä on niin kätevää elää koko elämä. Samalla varoitellaan identiteettivarkaista ja muista nettihuijareista. Ja muistutetaan, että istuminen on yksi vaarallisimmista asioista, joita ihminen voi tehdä. Nouse siis seisomaan, kun twiittaat.
Mitä mieltä sinä olet sosiaalisesta mediasta? Houkutteleeko vai kauhistuttaako ajatus some-lakosta?