Innostus ison tytön sängystä
Tytölle ostettiin ja kasattiin Ikeasta lastensänky jo helmikuun lopussa, mutta varsinainen muutto pinnasängystä ison tytön sänkyyn tapahtui vasta pari viikkoa sitten. Teimme nimittäin sänkyjen kanssa sen virheen, että jätimme laiskuuksissamme pinnasängyn paikoillemme sillä ajatuksella, että ”kohta sitä kuitenkin taas tarvitaan”. (Toiveissa on, että vauva nukkuisi edes osan ajasta sivuvaunussa minun puolellani sänkyä.) Tyttömme on sen verran tapoihinsa pinttynyt, että kun kerran makuuhuoneessa oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa, se tuttu ja turvallinen pinnasänky ja uusi ja epäilyttävän avara lastensänky, hän halusi itsepintaisesti nukkua pinnasängyssä. Nukkui hän tosin lastensängyssäkin parit päiväunet vielä silloin, kun sänky kiilteli uutuuttaan, mutta aika nopeasti lastensängystä tuli vain kätevä paikka säilyttää päiväpeittoa, emmekä nähneet mitään syytä kiirehtiä tai painostaa tyttöä sängynvaihtoon.
Toukokuun alussa lopulta tuumasimme mieheni kanssa, että ei kai tässä muu auta kuin purkaa pinnasänky väliaikaisesti pois näkyvistä, että tytölle jää riittävästi aikaa tottua lastensänkyyn, ettei vain käy niin, että hän kokisi vauvan tulevan ja vievän hänen paikkansa pinnasängyssä. Annoimme tytölle viikon verran varoitusaikaa ja muistuttelimme häntä joka päivä siitä, että kohta pinnasänky puretaan pois, koska hän ei tarvitse sitä enää. Varsinaisena purkupäivänä hän oli innolla hommassa mukana oman työkalupakkinsa kanssa ja vasaroi ja porasi pinnasängyn osia.
Ja kuinkas sitten kävikään? No, samalla tavalla kuin kaikissa muissakin isoissa muutoksissa tytön elämässä: hän sopeutui lastensänkyyn vallan mainiosti ja on selvästi mielissään sängyn tuomasta ison tytön statuksestaan. Itse asiassa hän on niin innostunut nukkumaan uudessa sängyssään, ettei aina malttaisi edes odottaa iltapesujen ja muiden rutiinien yli omaan sänkyyn pääsemistä. Parasta sängyssä on se, että sinne saa ihan itse kiivetä ja että sieltä pääsee herättyään ihan itse pois. Tyttö ei ole onneksi kertaakaan karannut sängystä eli kun iltasatu on luettu ja hyvän yön halaukset ja suukot annettu, tyttö pyytää vain unisena peittoa päälleen ja jää sitten tyytyväisenä odottelemaan unen tuloa. Välillä hän saattaa huikkia vielä muutamat ylimääräiset hyvän yön toivotukset ja muistuttaa meitä siitä, että ”Huomenna on uusi päivä!”, mutta pääsääntöisesti hän nukahtaa (tai ainakin hiljenee) parissa minuutissa.
Ensimmäisenä yönä lastensängyn erilaiseen tilaan tottumattomana tyttö kolautteli päätään sängynlaitoihin ja muutenkin joutui hakemaan hyvää asentoa, mutta tosi nopeasti hän on tottunut uuteen sänkyynsä. Pinnasängyssä hän nukkui vielä unipussissa, mutta nyt hän nukkuu peiton kanssa. Joskus harvoin hän jopa nukkuu siten, että peitto on hänen päällään, mutta yleensä peitto on mytyssä hänen vieressään tai allaan tai missä milloinkin. Unipussi taisi toimia luultuakin tehokkaampana yöllisenä rauhoittajana, sillä nyt kun tyttö nukkuu ilman unipussia, hän kyllä nukkuu melkoisen mielenkiintoisissa asennoissa. Mikä siinä oikein on, että lapset tykkäävät nukkua poikittain tai peppu pystyssä tai tyynyn päällä tai sängyn jalkopäässä tai tai tai…vaihtoehtoja on melkoisesti. Mikä saa aikuiset pysyttelemään rauhallisesti suurin piirtein samassa asennossa koko yön ja lapset harrastamaan yöllistä akrobatiaa?
Heh, kun rupesin kirjoittamaan tätä postausta pari päivää sitten (se vähän unohtui tuonne luonnoksiin), tilanne tosiaan oli se, että tyttö ei ollut kertaakaan karannut sängystään. No, nyt hän on noussut sängystä yöllä kaksi kertaa, ei tosin karatakseen vaan ihan muista syistä: ensimmäisellä kerralla toissayönä hän oli herättänyt mieheni kolmelta taputtamalla tätä poskeen ja sanomalla, että noustaan! Mies oli todennut tytölle, että kuule, kello on sen verran vähän, että menepäs vielä takaisin sänkyyn. Eikä siinä sen kummempaa, tyttö oli jatkanut oitis uniaan. Eilen illalla katselimme miehen kanssa telkkaria olohuoneessa, kun kuulimme makuuhuoneesta nyyhkäisyn ja pienten jalkojen tiheää tepsutusta kohti makuuhuoneen ovea. Kävimme tarkistamassa tilanteen ja viemässä pöllämystyneen näköisen tytön takaisin sänkyynsä. En tiedä, oliko kyseessä jonkinlainen tarkistuskeikka siitä, että ollaanko täällä kotosalla – kävimme nimittäin mieheni kanssa lauantai-iltana pitkästä aikaa kahdestaan ulkona syömässä ja mummi ja ukki olivat täällä laittamassa tytön nukkumaan. Ehkä lauantai-illasta jäi tytölle hiukan epävarma olo (tai sitten nuo heräilyt ovat vain sattumalta osuneet ravintolakäyntimme jälkeisille öille).
Toivottavasti hän ei rupea jatkossa mitenkään säännöllisesti nousemaan sängystä öisin. Olen jo luonnollisesti ehtinyt käymään mielessäni läpi pari erilaista kauhuskenaariota: tyttö nousee yöllä niin ettemme miehen kanssa havahdu siihen, hiippailee eteiseen ja on yhtäkkiä kasvanut pituutta niin että ylettyy avaamaan ulko-oven – ja on oppinut kääntämään lukkoa – ja lähtee seikkailemaan rappukäytävään TAI tyttö nousee, hiippailee olohuoneeseen ja on yhtäkkiä kasvanut pituutta niin että ylettyy avaamaan parvekkeen oven ja on sitten vielä kasvanut aina vain lisää pituutta niin että ylettyy vielä korkeammalle avaamaan parvekkeen ikkunat…apua, nyt täytyy ottaa kaiken maailman varmuuslukot käyttöön!
Ensimmäinen yö uudessa sängyssä: kaikki muut pehmolelut ovat vakiounikavereita, mutta tuo iso pehmokoira Luppa oli mukana vain ensimmäisenä yönä. Tyttö nukahtaa aina rauhallisen näköisenä vatsalleen Haukku-koira vasemmassa ja unipupu oikeassa kainalossa, mutta aloittaa sitten pian mönkimisen ympäri sänkyä.
