Haikeat hyvästit kotiäitiydelle
Huhtikuun lopussa tulee täyteen kolme vuotta kotiäitiyttä. Kolme vuotta siitä, kun vilkutin viimeistä kertaa raumalaisille oppilailleni, tuntien oloni vielä paljon enemmän opettajaksi kuin äidiksi. Minua kehotettiin käyttämään äitiysloman ensimmäiset viikot lepäämiseen, mutta eihän minua väsyttänyt, päinvastoin, olin peippostakin pirteämpi ja siivosin hullunkiilto silmissäni komeroita ja asettelin pieniä vaippoja ensin hoitopöydän tälle ja sitten tuolle puolelle, luullen sinisilmäisesti, että hoitopöydällä ja muuallakin pysyisi järjestys vauvan tultua maailmaan.
Kun esikoinen syntyi, yksi kupla puhkesi ja toinen muodostui. Samalla kun vaivuin syvälle unelmanpehmeään vauvaonneen, jossa ihastelin ja nuuhkin pientä vauvaamme onnenkyyneleet silmissä ja jossa tiesin, että kaikki oli muuttunut peruuttamattomasti, jouduin heittämään hyvästit suunnitelmilleni siitä, millainen vauvavuosi olisi. Ei se ollutkaan leppoisia vaunukävelyitä jokirannassa, se oli armotonta aamuöistä hytkyttelyä vauva repussa ja itku kurkussa. Sen ainoan kerran, kun yritin olla lattemamma, minusta tulikin se mamma, joka joutui seisten hyssyttelemään raivosta punaisena rääkyvää vauvaansa koko kahvitreffien ajan ja lopulta pakenemaan lastenhoitohuoneeseen imettämään ja rauhoittelemaan kipakkaa jälkikasvuaan.
Arki vaativan vauvan kanssa oli ra(s)kasta. Esikoisen ollessa kymmenen kuukautta muutimme isompaan asuntoon, perustin blogin, jatkoin työnhakua, opiskelin erityispedagogiikkaa. Aurinko sulatti niin lumet kuin univelatkin ja tarjosi meille kauniin kesän, jonka päätteeksi teimme helpon ja meille oikeastaan itsestäänselvän päätöksen: ruvetaan yrittämään toista lasta. Pian olikin taas aika asetella ykköskoon vaippoja hoitopöydälle ja kaivaa ihastellen esiin ne kaikkein pikkuruisimmat bodyt. Esikoisen kanssa lueskeltiin harva se päivä Laurasta tulee isosisko -kirjaa, vaikka eihän mikään kirja maailmassa pysty valmistamaan lasta eikä tämän vanhempia siihen mullistukseen, jonka toinen lapsi tuo tullessaan.
Viime syksy olikin tähänastisen elämäni rankinta aikaa: esikoisen uhma ja sysipimeä kaamos imivät minusta mehut. Kannoin lisäksi kaiken aikaa huolta tulevasta, tarkemmin sanottuna päivä päivältä lähestyvästä vanhempainvapaan viimeisestä päivästä. Joutuisinko ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi? Jäisinkö hoitovapaalle? Kuinka pitkäksi ajaksi? Syrjäydynkö työmarkkinoilta, tipahdanko jonnekin mustaan aukkoon, joka imee sisäänsä korkeakoulutettuja kolmekymppisiä äitejä? Mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan?
Erään helmikuisen keskustelun jälkeen rupesin miettimään, että sen sijaan, että odottaisin murehtien ja passiivisesti sitä, mitä tulevaisuus tuo tai ei tuo tullessaan, voisin odottaa innolla sitä, mitä ehkä voisin saada omalla aktiivisuudellani aikaan. Pyörittelimme mieheni kanssa eri vaihtoehtoja ja sitten laitoin sähköpostia erääseen kiinnostavaan yritykseen.
Toissaviikolla kävin työhaastattelussa. Koleaa tuulta vastaan taistellessani olin näkevinäni symboleja kaikkialla: minulle äkäisesti kraakkuva varis – hyvä vai huono enne? Yksinäinen punainen lapanen osoittamassa sille kadulle, jossa yrityksen toimitilat sijaitsevat – hyvä vai huono enne?
Ilmeisesti hyvä, koska viikko sitten sain työtarjouksen ja tänään kävin allekirjoittamassa työsopimuksen. Työt aloitan toukokuussa: yhtäkkiä se olenkin minä, joka vilkuttaa hyvästiksi aamulla eteisessä. Yhtäkkiä onkin mieheni vuoro toivottaa hyvää työpäivää ja olla se, joka jää. Olenkin tällä hetkellä ainakin kaikkea tätä: kauhuissani, innoissani, onnellinen, jännittynyt, surullinen, iloinen, huolissani ja täynnä tarmoa.
Se, että isä jää kotiin hoitamaan lapsiaan, on aina ollut meille molemmille täysin varteenotettava vaihtoehto. Meidän perheessämme on kaksi tasavertaista, rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa, ja olen todella iloinen mieheni puolesta siitä, että hän saa jäädä lasten kanssa kotiin. Olen kiitollinen siitä, että vaikka joudummekin kiristämään kukkaronnyörejä entisestään, pystymme roopeankkamaisen säästäväisesti elämällä tekemään tällaisen ratkaisun. Olen innoissani ja iloinen siitä, että pääsen takaisin työelämään. Aikuisten ihmisten pariin. Arvostamaani yritykseen. Kolme vuotta pois työelämästä on hyvin paljon kolmekymppiselle humanistille, enkä pistä ollenkaan pahakseni sitä, että silput ja pätkät vaihtuvat toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen.
Olen siis tosi tärinässä. Mutta silti, siitä sekunnista lähtien, kun tajusin, että kotiäidin päiväni ovat pian luetut, olen ollut jonkinlaisessa paniikkitilassa. Minun tekisi nimittäin mieleni sujauttaa vauva paitani sisälle ja murista jokaiselle, joka edes yrittää lähestyä. Kun minä menen töihin, kuopus on reilun yhdeksän kuukautta. Vasta yhdeksän kuukautta. Aivan liian pieni, oma rakas naurulokkini. Totta kai minun tulee ikävä myös esikoista, jonka luota olen tähän mennessä ollut pois vain kaksi ja puoli yötä. Mutta esikoinen täyttää kesäkuussa jo kolme, häntä ikävöin eri tavalla. Sitä ikävää, jota tunnen jo nyt vauvaani kohtaan, en osaa edes kunnolla selittää. Ja silti tiedän vuorenvarmasti, että tämä on meille oikea ratkaisu. Miehelläni on oikeus seurata paraatipaikalta lastensa kehitystä ja minulla on oikeus keskittyä miettimään omaa uraani.
Mutta onhan tämä aika hurjaa. Vertaistukea ja kokemuksia vastaavanlaisesta tilanteesta otetaan hyvin mielellään vastaan!