Eihän ole pakko olla paska mutsi?

Lähiömutsin rehellinen tilitys oman vanhemmuutensa sudenkuopista poiki paljon kommentteja, myös sellaisia, joissa päiviteltiin nykyistä ”Paska mutsi vs. Supermutsi -asetelmaa”. Lähiömutsi itsekin sivusi postauksessaan tätä minulle tärkeää aihetta, jota olen viime aikoina pyöritellyt usein mielessäni.

Olen nimittäin monien muiden tavoin kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyään tuntuu olevan melkeinpä suotavaa julistautua huonoksi äidiksi ja moittia marttyyriäidiksi tai supermutsiksi sellaista ihmistä, joka voi supermutsipisteiden keräämisen sijaan haluta ihan aidosti vain tehdä parhaansa. Jos kerrot syöttäväsi lapsellesi pelkästään purkkiruokaa ja kuittaat asian ”paskamutsi tässä moi” -naureskelulla, saatat saada kehuja rehellisyydestäsi ja siitä, että myönnät olevasi vain inhimillinen olento, jonka aika ja jaksaminen eivät riitä kaikkeen. Mutta jos kerrot tekeväsi lapsellesi kaikki ruoat itse, sinut saatetaan helposti leimata juurikin tuollaiseksi supermutsiksi, jonka väitetään esittävän parempaa kuin onkaan ja vetäisevän kotitekoisilla aterioillaan maton muiden äitien jalkojen alta. Joku saattaa hyvinkin kommentoida närkästyneenä, että kyseinen ajattelematon soseuttaja ei nyt ollenkaan ottanut huomioon hänen tilannettaan kymmenhenkisen perheen yksinhuoltajana kämpässä, jossa ei ole keittiötä lainkaan. Että tuo muita äitejä ilkeästi vähättelevä supermutsi tekee ruoat itse ihan vain piruillakseen kaikille muille äideille.

Miten me olemme joutuneet näin nurinkuriseen tilanteeseen? Uskon, että se alkuperäinen tarkoitus tällaisen vastakkainasettelun taustalla on ollut hyvä ja tärkeä. Äitimyyttejä täytyy uskaltaa tuulettaa, ihan jo senkin vuoksi, ettei yksikään äiti luule olevansa se ainoa äiti maailmassa, joka on joskus ärähtänyt venkoilevalle uhmaikäiselleen. On äärimmäisen tärkeää keskustella avoimesti esimerkiksi imetyksestä syyllistämättä ketään, koska imetys voi olla todella vaikea paikka monelle äidille. Mutta sen lisäksi, ettei korvikkeella vauvojaan ruokkivia vanhempia saisi syyllistää, ei (täys)imettäviä äitejäkään saisi haukkua supermutseiksi sen takia, että he ovat joko hyvällä tuurilla tai kovalla tahdolla saaneet imetyksen sujumaan. 

Itse koen olevani hyvä äiti. Siitä huolimatta, että olen sortunut moneen samaan syntiin kuin Lähiömutsi postauksensa mukaan:

• En todellakaan jaksa innostua kaikista esikoisen ehdottamista leikeistä. Varsinkin nukkeleikit ovat mielestäni tosi tylsiä. Aivan liian usein sorrun näissä tilanteissa vilkaisemaan ”ihan vain nopeasti” Instagramia ja yhtäkkiä huomaankin surffailleeni kännykällä viisi minuuttia ja hoitaneeni oman roolini nukkeleikissä niin hajamielisesti, että esikoisella on kaikki oikeus turhautua.
• Lastenohjelmia meillä katsotaan lähes päivittäin. Vaikka suojelinkin esikoisen kallisarvoisia silmiä ja aivoja television rappeuttavalta vaikutukselta vauvavuoden aikana, olen viime aikoina keskittynyt suojelemaan ennen kaikkea sitä, että esikoisen innostus lastenohjelmiin pysyisi; minulla on itse asiassa luonnoksissa tälläkin hetkellä sellainen kieli poskessa väkerretty postaus, jossa päivittelen huolissani sitä, ettei esikoinen ole enää niin innoissaan lastenohjelmista kuin vielä vuodenvaihteessa…
• Huomaan joskus ärsyyntyväni, kun esikoinen pyytää päästä syliin, kun minulla on jotain muuta kesken. Vaikka tiedän, että aivan liian pian tulee se aika, jolloin hän ei enää edes halua syliini.
• Vaikka parempaan suuntaan on menty, vieläkin tulee usein tilanteita, joissa karjun esikoiselle varmasti tosi pelottavan näköisenä. Tiedän, että on typerää vaatia rauhoittumista huutamalla itse, mutta välillä en vain pysty hillitsemään itseäni ajoissa. Hermojen menettäminen on varmaan se ainoa asia omassa äitiydessäni, joka aiheuttaa minulle välillä aivan tuskallisen huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä.

Paskat mutsit vs. Supermutsit -asetelman eriskummallisuudesta kertoo paljon myös se, että ainakin yksi Lähiömutsin postausta kommentoinut kertoi kirjoittavansa nyt anonyymisti, koska ei uskaltanut omalla nimimerkillään päivitellä tätä ehkä liian pitkälle vietyä vastakkainasettelua. Omissa luonnoksissani on keskeneräinen teksti imetyksen hyvistä puolista, mutta en ole saanut tekstiä muokattua valmiiksi, koska epäröin sen julkaisemista niin omituisesta syystä kuin siitä, etten halua imetysmyönteisyydelläni vahingossakaan syyllistää ketään. Ehkä nyt kuitenkin rupean työstämään sitä julkaisukelpoiseen kuntoon, koska kyllähän minä nyt hyvänen aika saan olla sitä mieltä, että imettäminen on hyvä ja helppo tapa ruokkia vauva! Ei minun pitäisi joutua jännittämään, että tuleeko joku kommentoija tuohtuneena tilittämään, että tekstini syyllistää häntä, koska hänen imetyksensä ei sujunut.

Miten me osaisimme antaa kaikkien olla juuri sellaisia vanhempia kuin parhaalta tuntuu? Ilman, että kenenkään täytyisi itseironisesti tai tosissaan julistautua paskaksi äidiksi, jos laittaa lastenohjelmia pyörimään vaikka ihan vain siitä ilosta, että saa itse hetken hengähtää? Ja ilman, että kenenkään täytyy pelätä supermutsiksi leimautumista, jos menee sanomaan ääneen, että tämä bataatti-jauhelihasose on muuten omassa puutarhassa ja navetassa kasvatettua, itse nostettua, nyljettyä ja soseutettua.