Minä & kahvi
Kahvin suhteen elämänfilosofiani on aina ollut ”more is more”. Eräs ex-työtoverini järkyttyi kerran sanattomaksi, kun toin töihin kahvia termosmukissa. Termosmuki sinänsä ei häntä häirinnyt, vaan tieto siitä, että viiden aamukahvikupillisen jälkeen tarvitsin (tai no, halusin) termosmukillisen kahvia ennen päivän ensimmäistä kahvitaukoa.
Kahvi vaan maistuu niin hyvältä. Ja koska kahvi lähes poikkeuksetta on läsnä kaikessa tärkeässä, siihen liittyy niin paljon ihania muistoja. Rupesin juomaan kahvia ”tosissani” kuudennella luokalla. Ensimmäisen vuoden ajan lorautin hiukan maitoa joukkoon, mutta eräällä pidemmällä Euroopan-reissulla totuin juomaan kahvin mustana ja sille tielle jäin. Ei maitoa, ei kermaa, ei sokeria, ei mitään muuta kuin täyteläinen tummapaahtoinen kahvi (muutaman viime vuoden ajan ehdoton suosikki on ollut Pauligin tummapaahtoinen Presidentti Moccamasterilla keitettynä). Ennen kahvinautintooni kuului lisäksi pienehkö pallokuvioinen kahvikuppi, mutta vauvan syntymän myötä opettelin juomaan kahvini astetta isommasta Muumi-mukista, koska silloin sain kaadettua kahvia kerralla enemmän ja säästin kallisarvoisia sekunteja (tai niin ainakin luulin).
Lapsuudenkodissani juotiin paljon kahvia. Myös vieraat joivat meillä kahvia ja jos sukulaisten joukossa olikin joku teenjuoja, olen todennäköisesti tarkastellut häntä silmät pyöreinä ja kirjoittanut päiväkirjaani merkintöjä: ”keskuudessamme on havaittu teenjuoja…harvinainen ilmiö, toivottavasti ei yleistymässä…vielä ei syytä huoleen mutta tilannetta tarkkaillaan.” Meillä kahvit ”turautettiin” aamun lisäksi aina, kun johonkin ryhdyttiin tai kun asioita ruvettiin suunnittelemaan. Nykyään en oikein edes osaisi ruveta tekemään mitään ennen kuin kahvinkeitin on napsautettu päälle.
Kun muutin pois kotoa, kaikkein hauskinta oli ostaa oma kahvipurkki. Mikä valinnanvapaus! Tosin se elämäni mullistanut, pinkki muovipurnukka, johon kuului kaulimen kokoinen kahvimitta, kaivettiin esiin häkkivarastosta ja myytiin viime kevätsiivouksessa kahdella eurolla pois, enkä ole sitä sen koommin kaivannut. Se purkki oli parikymppisen minän valinta. Kolmikymppinen minä säilyttää kahvinsa Pentikin Vanilja-sarjan kahvipurkissa.
Jos tulet meille kylään, tajuat kyllä heti eteisessä, että meillä juodaan paljon kahvia. Joka paikassa on nimittäin vinkkejä siihen suuntaan: vähintään joka toisessa taulussa komeilee jokin kahviaiheinen kuva. Esillä on niin kahvimyllyä, erilaisia kahvikuppeja kuin erikokoisia tauluja ja metallikylttejä. Nyt menen tosin hiukan asioiden edelle, koska meillä on muutto kesken ja nuo kaikki kahvi-ihanuudet vasta odottelevat laatikoissaan esillepääsyä. Mutta kuten aiemmissakin kodeissamme, myös täällä niistä varmasti jokaiselle löytyy just sopiva paikka.
Minulla on ainakin kaksi t-paitaa, joissa lukee jokin kahviin liittyvä nokkeluus. Gilmoren tytöt on yksi lempisarjoistani, eikä vähiten siksi, että kahvi näyttelee sarjassa niin tärkeää roolia. Kun tapasin mieheni, olin paljon kiinnostuneempi siitä, juoko hän kahvia kuin siitä, mitä hän tekee työkseen. Kahvi löysi tiensä jopa hääkoristeisiimme. (Maltoin kuitenkin seistä alttarilla ilman kahvikuppia.)
Kahvin voimalla olen selvinnyt monesta raskaasta tilanteesta. Jos graduani haistelisi oikein tarkasti, erottaisi varmasti kahvintuoksun sen kansien välistä. Jos joutuisin lääketieteellisiin tutkimuksiin, verisuonistani varmaan löytyisi kahvinpuruja ja vatsalaukustani suodatinpussi. Kahvi kannatteli minua viime kesän ja läpi tämän raskaan talven vauvan nukkuessa levottomia öitä.
Siksipä en ymmärräkään, mikä minua vaivasi vauvan synnyttyä, kun kätilö tarjosi aamupalaa ja kysyi: ”Kahvia vai teetä?”. Jostain hämärän rajamailta hormonihuuruissani vastasin nimittäin käsittämättömästi: ”Teetä, kiitos.”