Draamaa ja jännitystä lapsiperhetyyliin
Kun vastasyntynyt esikoinen kannettiin hellävaroen ja aivan liian paksussa haalarissa kotiin kesällä 2012, pinnasängyssä häntä odotti äitini ostama, vaaleanpunainen ja ystävällisen näköinen unipupu. Pinnasänkyyn vauva ei suostunut nukahtamaan, mutta unipupuun hän mieltyi heti. Eihän siitä saman tien mitään erityisen tärkeää kumppania tullut, mutta vauva tykkäsi sitä kuitenkin tutkia ja imeskellä.
Tuikitärkeäksi unikaveriksi pupu muuttui varmaan siinä puolen vuoden kieppeillä, minkä jälkeen esikoinen ei ole viettänyt yhtä ainoaa yötä erossa unipupustaan, kunnes sitten viime viikonloppuna joutui kertaheitolla selviytymään kahdesta yöstä ilman solmukorvaista ystäväänsä. Olimme nimittäin viettämässä äitini yllätyssynttäreitä piknikristeilyllä, ja esikoinen nukkui hytissä pikaiset päiväunet ennen laivanvaihtoa Maarianhaminassa. Koska esikoinen heräsi vasta hiukan ennen laivanvaihtoa, pistimme aika vauhdikkaasti takit ja muut tavarat kasaan sillä seurauksella, että unipupurassukka unohtui sängylle mytättyjen peittojen väliin.
Tämän katastrofaalisen karmeuden huomasimme vasta sataman parkkipaikalla, kun olimme jo lastaamassa rattaita, pöllöreppuja ja tax free -ostoksia autoon.
”Öö…S:n unipupu ei ole täällä pöllörepussa, missähän se on?” kysyin mieheltäni samaan aikaan, kun tajusin, että no siellä Amorellan hytissähän se varmaan on. Pakko olla.
Tunsimme mieheni kanssa itsemme maailman viheliäisimmiksi vanhemmiksi, kun jouduimme kertomaan unipupua odottavalle väsyneelle esikoiselle, että unipupu jäi laivaan. Ja että sitä ei nyt saa sieltä laivasta takaisin tähän hätään, ei millään.
Esikoinen suhtautui uutiseen näennäisen tyynesti, mutta kyseli koko automatkan ääni värähdellen, että miten se unipupu nyt sinne hyttiin jäi. Että eihän kala vain nappaa sitä? Tai rosvo? Koska unipupu tulee takaisin? Missä se oikein on?
Kauheinta oli se, ettemme voineet olla sataprosenttisen varmoja siitä, että tuleeko unipupu takaisin. Entä jos se oli niin piilossa peiton ja lakanan uumenissa, että kiireinen hyttisiivooja ei huomaisi sitä vaan heittäisi koko kangasmytyn johonkin pesulaan menevään kärryyn? Entä jos unipupun takaisin saamisessa kestäisi viikkotolkulla?
Yllättävän hyvin esikoinen nukahti ilman unipupuakin – rassukka yritti silitellä pehmonallea sillä samalla viimeisen päälle hiotulla tekniikalla, jolla hän tapaa silittää unipupun toista korvaa unta hakiessaan. Jännittävä päivä siivitti matkaa höyhensaarille (yhden yksinäisen kyyneleen vieriessä tytön poskea pitkin), mutta ei mennyt tuntiakaan, kun tyttö heräsi hysteerisesti itkien ja pitkän aikaa vain itki ja itki lohduttomasti, kunnes viimein rauhoittui kainalooni, jossa nukkuikin aamuun asti.
Mies lähti heti aamulla seitsemän jälkeen Viking Linen infotiskille terminaaliin siinä toivossa, että kun Amorella saapuisi Tukholmasta, hän saisi käydä tarkistamassa, olisiko unipupua löytötavaroiden joukossa. Pahoitellen virkailija kuitenkin kertoi, että löytötavarat sinetöidään ja kuljetetaan sinetöidyssä säkissä löytötavaratoimistoon. Hän lupasi kuitenkin kysellä siivoojilta, että muistaisiko joku nähneensä pupua…ja koska hän oli luvannut lähettää myönteisestä vastauksesta viestin, odotimme tietenkin jännittyneinä kotona, että kuuluuko mitään. Tunnit vierivät, aamupäivä kului, mitään ei kuulunut, ja yritimme vastailla esikoisen kysymyksiin mahdollisimman realistisesti. Emme halunneet luvata hänelle, että juu juu, ilman muuta unipupu saadaan pian takaisin, kun emme voineet olla asiasta varmoja. Puhuimme ympäripyöreitä unipupun seikkailusta ja mietimme yhdessä, että mitähän kivaa pupu mahtaa laivalla puuhata.
Kun Viking Linen virkailija sitten lähetti miehelleni viestin (kiitos Heli!), että unipupu on matkalla löytötavaratoimistoon, minä purskahdin helpotuksesta itkuun.
Normaalin käytännön mukaisesti löytötavarat olisivat olleet noudettavissa vasta tiistaina (jolloin kaikki olisi ehditty lajittelemaan), mutta mies soitti löytötavaratoimistojen palvelunumeroon heti maanantaina, ja meille luvattiin, että saa sinne ainakin mennä katsomaan ja kokeilemaan onneaan. Minä olin jostain syystä aivan varma, että kyllä se unipupu siellä on jo odottamassa, joten uskalsimme lähteä löytötavaratoimistoon koko perheen voimin. (Esikoiselle sanoimme kuitenkin varmuuden vuoksi, että saattaa olla, ettei pupu ole vielä ehtinyt perille ja jos näin käy niin sen saa sitten hakea heti seuraavana päivänä.)
Löytötavaratoimistossa esikoinen marssi reippaasti tiskille selvittämään asiaansa, ja ystävällinen virkailijasetä tarkisti koneelta, että löytyykö unipupun tuntomerkit täyttävää riepua varastosta. Ja löytyihän se! Kolmevuotiaan riemu rakkaan unikaverinsa jälleennäkemisestä piristi takuuvarmasti myös virkailijan maanantaita, sen verran leveä hymy tämänkin kasvoilla oli.
Minä rakastan unipupua niin kovasti. Unipupu on tullut takaisin. Tämä on oikea onnenpäivä! esikoinen hoki koko paluumatkan ja kirjaimellisesti hykerteli onnesta.
Huh. Pieni asia ihmiskunnalle, iso asia esikoiselle ja koko meidän perheellemme. Unipupu is back!
(Kuvat ovat otoksia esikoiselle viime jouluna tekemästämme valokuvasatukirjasta, jossa unipupu kulutti aikaa ystävänsä Haukun kanssa niiden odottaessa S:aa kotiin.)