Iltahetki

Mies lähti puoli kuudelta salille, että ehtii sitten myöhemmin katsoa rauhassa jääkiekkoa. (Itse kuulin tänään ensimmäistä kertaa, että on jotain pelejä taas käynnissä. Aika kauas on kuljettu siitä jääkiekko(semi)fanista, joka joskus kuitenkin olin.)

Vilkuttelimme lasten kanssa hänelle iloisesti olkkarin lattialta. Mietin mielessäni, että onpa mukavaa saada olla pitkästä aikaa lasten kanssa ihan kolmistaan näin illansuussa. 

Esikoinen oli raahannut kaikki pehmolelut olohuoneeseen, koska meillä oli käynnissä hänen yksi tämän hetken lempileikeistään, jossa Frozenin Elsa ja Sofia ensimmäinen yrittävät taikoa muista pehmoista Sofian hovimestaria Vilhelmiä, mutta aina menee jotain pieleen. Kuopus onki vieressä Tigerin magneettikaloja pienellä magneettiongella. Oli rattoisaa.

Seuraavaksi pelasimme pari kierrosta muumilottoa. Kuopuskin osaa nykyään odottaa omaa pelivuoroaan ja on kertakaikkisen innoissaan siitä, että hänet kelpuutetaan pelaajaksi muiden joukkoon. Esikoinen paasaa suu vaahdossa, että kuka mahtaa voittaa, voittaako hän, hän taitaa voittaa, ei kyllä H taitaa voittaa, kuka voittaa?!?

Nappasin pelihetkestä kuvan Instagramiin. Aina vain oli rattoisaa. 

Sitten siihen tuli pari muuttujaa. Kuopus lähti keppostelemaan: pipot ja hanskat eteisen lattialle, huiskis, pari metriä vessapaperia lattialle, riips. Tiskikoneen ja pyykkikoneen nappulat räpläti räpläti räpläti. Itse lähdin keittämään puuroa, esikoinen juoksi jekkupoliisina pikkusiskonsa perässä ja antoi reaaliaikaista raporttia tapahtumista. (Minuun iski se monen vanhemman kiusallinen vaiva, aistienheikentymissyndrooma, joka aiheuttaa tilapäistä en näe mitään, en kuule mitään –käyttäytymistä. Syndrooma kesti puuron keittämisen ajan, minkä jälkeen havahduin taas täyteen aistivalppauteeni ja ryhdyin tarmokkaasti kieltämään ja komentamaan.)

Aloin kattaa pöytää. Sekunnissa jalkoihini ilmestyivät pyörimään kaksi pörröpäätä, joista toinen maukui puuoa! puuoa! ja kieputti vessasta hakemaansa yöpukuaan kuin lassoa päänsä päällä, toinen penäsi tarkempia tietoja puuroon laitettavista marjoista. Kotihengettären lempeällä äänellä ja hymyllä varusteltuna huomautin jälkikasvulleni, että puuro on vielä aivan liian kuumaa.

”Ei ole vielä valmista, puuron pitää jäähtyä, äiti laittaa jäähtymään. Kohta saa syödä.”

”Kuulkaas nyt kultapalat, ei ole vielä valmista, puuro jäähtyy. Jäähtyy.”

”H, äläpäs ota sitä, puuro jäähtyy. On kuumaa. Poppaa.”

”S, anna olla. Älä ota. Älä. Ota.”

”Hei ei yhtään juoksukierrosta keittiössä, menkääs olkkariin siitä!”

”Tässä hellan edessä ei juosta. Tästä on puhuttu monta kertaa. Tässä. Ei. Juosta.”

”Puuro jäähtyy vielä. Hetki pitää vielä odottaa.”

”Poppaa. On kuumaa vielä.”

”Äiti laittaa. Äiti antaa. ÄITI ANTAA.”

”H, anna niitten nappuloitten olla…S, äiti ant…NYT MOLEMMAT SINNE OLKKARIN PUOLELLE NIIN KUIN OISITTE JO!”

Niin rattoisaa.