I Spy Common People
Istahdin eilen väsyneenä sohvalle tekemään jotain sellaista, mitä teen nykyään äärettömän harvoin: kanavasurffailemaan. Tai oikeastaan pitäisi kai puhua sovellussurffailusta, sillä lyhyehkön päämäärättömän älytelkkarivaelluksen jälkeen löysin itseni hetken mielijohteesta Yle Areenan ohjelmia ihmettelemästä. Ja arvatkaa mitä löysin!?
Dokumenttielokuvan Pulpista, kaikkien aikojen lempibändistäni!
Teimme yhdeksännen luokan luokkaretken Vähästäkyröstä Helsinkiin. Luokkaretki oli ollut ihana, haikea ja hauska, kaikin puolin onnistunut. Jostain musiikkikaupasta käteeni oli tarttunut Pulpin Different Class -levy. Sitä ennen olin kuullut Pulpilta vain kolme biisiä: Common People, Disco 2000 ja Something Changed, ja vaikka olin tykännyt kovasti niistä kaikista, en vielä mieltänyt itseäni faniksi. Mutta sitten tapahtui elämäni mullistavin musiikkikokemus: paluujunassa, väsyneenä mutta onnellisena, nojailin kaveripojan kainaloon ja sain lainata hänen Walkmaniaan. Sujautin Pulpin soittimeen ja aloin kuunnella.
Neljäs biisi sen teki. Taisin ehkä vähän itkeäkin onnesta. Pulpin I Spy vetosi teini-ikäiseen minuun niin vahvasti, etten tiennyt miten päin olla. Myöhemmin sinä kesänä löysin vielä Tukholmasta His ’N’ Hers –levyn, jonka Acrylic Afternoons on edelleen yksi lempikappaleistani. Pulp soi koko tuon kesän, rytmitti kaikki ne pähkähullut sekoilut ja illanvietot silloisen parhaan ystäväni kanssa ja soi kirjaimellisesti koko ensimmäisen suhteeni ajan (sitä suhdetta kesti yhden viikonlopun, ja se päättyi dramaattiseen kirjeeseen, jossa kerroin poikaystävälleni, ettei hän ollutkaan sellainen jollaiseksi olin hänet unelmoinut. Muistan vieläkin kirjeen viimeisen kohtalokkaan lauseen, jonka lainasin Pulpin Monday Morning -biisistä: Why live in the world when you can live in your head? Jälkeenpäin puimme kirjettä ja tunteitamme exäni kanssa tämän perheen asuntovaunussa, jossa hän kertoi rakastavansa minua joka tapauksessa ikuisesti. Päätimme pysyä ystävinä. Pysyimmekin monta vuotta, mutta jossain vaiheessa elämä kuitenkin kuljetti meidät eri suuntiin – hänet polyamorian pariin, minut tähän perinteisempään perhemalliin.)
No mutta, takaisin Pulpiin. Siinä vasta nerokas, omituinen bändi. Muistan, miten yritin ensin katsella Jarvis Cockerin kuvia sillä silmällä: olisiko tyypissä edes jotain, mihin vähän ihastua? Ei, ei ollut. Sen sijaan ihastuin nokkeliin sanoituksiin, omaperäisiin melodioihin ja siihen lähestulkoon inhorealistiseen tapaan, jolla Pulp yhteiskuntaa ja rakkautta kuvaa.
Pulp esiintyi kesällä 2012 Ruisrockissa. Esikoinen oli kuitenkin silloin vasta reilun kuukauden ikäinen, joten jätin festarit väliin (en ole edelleenkään koskaan käynyt Ruisrockissa), mutta kieltämättä olen aika usein harmitellut sitä, etten silloin mennyt. Pulp teki viimeiset keikkansa tuona vuonna, ja tässä Yle Areenan dokumentissa on materiaalia kaikkien aikojen viimeisestä keikasta Sheffieldissä, josta bändin jäsenet ovat kotoisin.
Voi Pulp. Voi nuoruus, nuoruuden ihastukset, kesäillat ja elokuu. Ihania tällaiset dokumentit, jotka täysin yllättäen heittävät sinut niin vahvojen musiikkimuistojen sekaan, että hetkeksi unohdat kaiken muun ja olet vain.
Mikä sinun lempibändisi oli nuorena? Ja tykkäätkö siitä aina vain? Itse olen karsinut omaa levykokoelmaani vuosien saatossa hyvin ronskilla otteella, mutta noin kymmenen cd-levyn pinostani löytyy edelleen kolme Pulpin levyä. Ja voin kertoa, että aion kuunnella niitä koko loppukesän!