Känkkäränkkä katosi metsään

Nämä harmaat, seiniä pitkin valuvat, tylsääkin tylsemmät sunnuntaipäivät. Kun tietää, että tätä se nyt sitten on, yhtä pitkää päättymätöntä ei-mitään-tekemistä-sunnuntaita marraskuun alusta maaliskuun loppuun. 

Näissä ajatuksissa pakenin aamulla sohvannurkkaan viltin alle oman elämäni ankeuttajana, pyytäen lapsia olemaan hiljempaa/rauhallisemmin/kinastelematta/pitämään pienempää ääntä/pimpauttelemaan kassakonetta vähemmän/leikkimättä apinoita. Murisin talviunikarhuna peittoni alta, että äiti ei nyt jaksa lukea. Rapistelin Turun Sanomia mielenosoituksellisesti huokaillen. Antakaa äidin nyt hetki istua tässä rauhassa. (Mielessäni lisäsin vielä perään, että jumalauta saatana.)

Inhoan harmautta, mutta kukapa ei? Ei se nurkan takana luimuileva marraskuu taida olla kenenkään meidän BFF, joten taputtelin itsesäälini samaan myttyyn vilttini kanssa ja ehdotin miehelleni, että jos lähdettäisiin vaikka Katariinaan. 

Ja oi miten se kannattikaan!

Sinne jäi äidin känkkäränkkä, kuusen juurelle. Sinne jäi esikoisen ja kuopuksen nahistelu, sammalmättäälle. Kiven päälle viskattiin mieheni huonotuulisuus. Kaivoin ylläritaskustani keksit lapsille, ihastelimme puita, mietimme sieniä. Lapset keräsivät lehtiä ja käpyjä, kävyt vietiin juhlallisesti oravien kivelle. Talitinteille esikoinen huikkasi, että mummilassa on talipalloja, lentäkää sinne. 

Paluumatkalla päätimme, että emme kyllä tee tästä päivästä kurjaa. Kävimme syömässä lounaan läheisellä huoltoasemalla, soitimme mammalle, että voimmeko tulla sinne esikoisen tanssitunnin jälkeen.

Ostin itselleni joululehden. 

Äsken siemailin glögiä (glögiä kuuluu aina siemailla), imin itseeni jouluinspiraatiota tietäen samalla, että pelkäksi inspiroituneeksi ihasteluksi se tälläkin kertaa jää, mutta olin iloinen.

Nyt laitan kahvia tippumaan, pakkaan esikoisen tanssitamineet, herätän lapset ja miehen. 

Onneksi menimme metsään!