Aamut

Kun silmäni mä auki saan…

…ne on heti siinä.

Lapset.

***

Menen arkisin töihin aamuseitsemäksi. Herätyskello soi kymmentä vaille kuusi. Olin pitkän syksyn ja talven aikana ehtinyt hiomaan aamurutiinini täydellisiksi: mahdollisimman vähän peiliin katsomista, mahdollisimman paljon kahvia. Ja hiljaisuutta. Omaa rauhaa. Nipistin yöunistani hiukan saadakseni istua varttitunnin verran yksinäisenä mörkönä keittiönpöydän ääressä. Kaikessa rauhassa.

Kaksi tai kolme kupillista kahvia, kaksi ruisleipää, blogitekstien tai kirjan lukemista.

Yksin.

***

Sitten siihen tuli pari muuttujaa. Siirrettiin kellot kesäaikaan ja sängyt eri huoneisiin. Parisänky roudattiin vanhaan lastenhuoneeseen, ja yhtäkkiä, melkein neljän vuoden tauon jälkeen, minulla ja miehelläni on taas makuuhuone. (It’s going to be a hot, hot summer totesin miehelleni tarkoittaen sitä, että nyt nukkumistilaamme porottaa aurinko koko päivän. Mies tulkitsi minun tarkoittaneen jotain aivan muuta.) Esikoinen oli aivan liekeissä uudesta järjestelystä, kunnes tuli ensimmäinen yö. Kuopuskin oli liekeissä, mutta lähinnä raivosta. Hän on siinä herttaisessa vaiheessa, jossa mikään uusi ei kelpaa (ellei kyseessä ole Mimin ja Kukun jakso), eikä hänelle todellakaan olisi käynyt päinsä se, että lelut ovatkin yhtäkkiä aivan eri huoneessa kuin ennen. 

No, ensimmäiset pari viikkoa menivät jotenkuten, ja vaikka esikoista olikin ensimmäisenä yönä vähän jännittänyt, oli hän edelleen aivan yhtä innoissaan siitä, että sai nukkua omien tavaroiden ja lelujen keskellä. Kuopuskin on vähitellen tottunut uusiin kuvioihin, ja nyt takana on jo useampi sellainen yö, jolloin lapset eivät herää kertaakaan yön aikana. (Kun nukuimme kaikki samassa huoneessa, sellaista yötä ei tainnut ollakaan, etteikö jompikumpi lapsista olisi herättänyt miestäni – itse nukun huonounisuuteni vuoksi tulpat korvissa – laittamaan peittoa paremmin tai etsimään tuttia.)

Kaikki toimii siis tavallaan oikein hyvin. 

Paitsi aamut.

Nykyään molemmat lapset heräävät kuudelta. Ja minun aiemmin niin autuaat aamuhetkeni ovat nykyään tällaisia:

Kun teen aamupesuja, esikoinen piiloutuu pyyhkeen taakse ja kuiskii: Äiti, mä oon piilossa! Kysele mihin mä menin! 

Kun haen vaatteita makkarista, esikoinen hiipii perässä: Kukkuu! Tuupas äiti jo aamupalalle!

Kun kaadan silmät ristissä lisää kahvia kuppiin, esikoinen huomaa ruokapöydällä jotain jännittävää: Äiti! Tässä pöydällä on yksinäinen lyijykynä. Miten se on mahtanut päätyä tähän? Meidän täytyy ottaa puhelu konstaapeli Murinalle! Äiti, sun pitää soittaa konstaapeli Murinalle!

Joo. Äiti soittaa ihan just konstaapeli Murinalle. Ja kysyy, että mihin ne mun aamuhetket katosi.