Ain’ vähän väärään paikkaan töihin mee, part III: Buongiorno, grazie & arrivederci!
Viime postauksen perusteella joku saattoi arvatakin (no varmaan kaikki arvasivat), että kuvavihjeet viittasivat Italiaan ja tarjoilijan työhön.
Tästä se alkoi:
Syksyllä 2004 ja keväällä 2005 opiskelin muiden opintojen ohella italiaa alkeis- ja jatkokurssin verran. Kurssit antoivat riittävät valmiudet puhua ravintolaitaliaa asiakkaana. Minä sain tietenkin päähäni lähteä kesäksi italialaisravintolaan tarjoilijaksi. (Ilman tarjoilijan työkokemusta, totta kai.)
Pian EURES:n kautta järjestyi työpaikka Garda-järven rannalle Cisano di Bardolinoon, vaikka italiaksi käyty puhelinhaastattelu paikallisen EURES-edustajan kanssa menikin jotakuinkin näin:
EURES-tyyppi italiaksi: ”Voitko kertoa minulle jotain Italiasta italiaksi?”
minä: ”Si, si. Ööö…ööö…Milano é la cittá di moda.”
Jos tämäntasoisella suullisella kielitaidolla pääsee töihin, ei ehkä kannattaisi niin kovasti ihmetellä, miksi kaikki ei mennytkään niin kuin Strömsössä.
Joka tapauksessa, intoa täynnä lensin ensin Milanoon ja sieltä puksuttelin junalla Peschieran asemalle, josta työnantajani haki minut Cisano di Bardolinoon.
Perillä ravintolassa hän tarjosi minulle kupin espressoa, antoi ravintolan avaimet ja esitteli minulle huoneeni. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin ja olin oikein äimistellyt hyvää tuuriani: täällä minä olen, henkeäsalpaavan upeiden maisemien keskellä Garda-järven rannalla, kimaltelevan veden, jäätelökojujen ja espressobaarien keskellä!
Sitten näin sen huoneen. Ja tapasin kämppikseni: 101 hämähäkkiä. Ensireaktioni oli paeta. Olisi kannattanut. Päätin kuitenkin sinnitellä ja katsoa, mitä tuleman pitää.
Tätä tuleman piti:
Minä luulin meneväni töihin näillä ehdoilla: yksi 8 tunnin työvuoro päivässä, yksi vapaapäivä viikossa, muistaakseni n. 7 – 8 euron tuntipalkka ja ylityökorvaus. Majoitus ja ruokailu luontaisetuina.
Ravintoloitsija luuli minun tulleen töihin näillä ehdoilla:
Yksi 5 tunnin työvuoro aamulla, sitten muutaman tunnin tauko ja toinen, 6 – 7 tunnin työvuoro illalla.
Ei vapaapäiviä.
Ei ylityökorvauksia. Kotona laskin, että tuntipalkakseni muodostui huimat 3 euroa.
Majoitus hämähäkkien valtaamassa läävässä.
Ruokailu…no, ruoka oli itse asiassa tosi hyvää. (Viinit vedin salaa hanasta kaupan päälle.)
Kuukauden verran jaksoin, kunnes oli pakko palata maitojunalla kotiin. Sen viikottaisen vapaapäivän olin onnistunut itselleni tappelemaan, mutta samalla ravintoloitsijan (ja erityisesti hänen vaimonsa) alun perinkin viileä käytös muuttui monta astetta hyisemmäksi. Yritin turhaan vedota paikalliseen EURES:n edustajaan, että hän olisi tullut selvittämään asioita puolestani. Tähän hän ei kyennyt, mutta oluelle hän olisi vienyt minut vaikka joka päivä.
Erinomainen arvosana italian jatkokurssista oli ihan kiva juttu, mutta ei kahden kurssin kielitaidolla työaikakiistoja ratkaista eikä puolustauduta asiatonta ja tylyä kohtelua vastaan. Ja se tylyys oli nimenomaan se minua eniten häirinnyt asia. Jos työnantajani olisivat olleet mukavia ja reiluja (tai edes asiallisia!), olisin voinut ehkä unohtaa palkkakiistat tai ainakin tehdä töitä vähän iloisemmalla mielellä. Kun lopulta pakkasin laukkuni ja irtisanouduin, ravintoloitsija levitteli hämmästyneenä käsiään ja päivitteli suomalaisten epäluotettavuutta ja laiskuutta.
Tänne ravintolaan Karpolla olisi ollut asiaa:
Lähdin ovet paukkuen ja vietin vielä muutaman vuorokauden ”evakossa” leirintäalueella Lazisessa, jossa myös oli suomalainen nainen töissä. Häntä oli kohdeltu asiallisesti, mutta minun kanssani samaan telttaan majoittuivat Garda-järven ympäriltä pari muutakin suomalaisnaista, jotka hekin olivat olleet tahoillaan epäluotettavia laiskimuksia.
Olihan siellä kaunista:
Loppuun hajanainen muistosikermä:
Aamun ensimmäinen työtehtäväni oli pyyhkäistä luudalla lukit katonrajoista. Tätä vastenmielistä hommaa tehdessäni mietin aina niitä suomalaiskavereitani, jotka olivat ilmoittaneet kadehtivansa työpaikkaani. Heh.
Ravintolassa työskentelevä pakistanilaiskokki järjesti minulle hämmentävän teeseremonian veljenpoikansa kanssa, minkä jälkeen hän kosi minua. Kun kieltäydyin kohteliaasti, hän kohautti olkiaan ja kysyi, voisinko järjestää hänelle jonkun toisen suomalaismorsiamen.
Opetin muutaman lauseen suomea häkellyttävän kauniille italialaismallille jäätelöbaarissa Lazisessa. Hän puolestaan antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä painonhallintaan: syö enemmän vesimelonia ja vähemmän jäätelöä.
Jos kaadat neljä espressoa aamukahvimukiin, sinua oudoksutaan.
Jonotin, odotin ja täytin lomakkeita jotain tärkeää asiakirjaa varten (en kuollaksenikaan muista, mikä se oli) italialaisessa virastossa. Tämä oli ehkä kaikista kokemuksistani se hurjin.
Tutustuin myös kivoihin tyyppeihin, pääasiassa lähistöllä olevien muiden ravintoloiden työntekijöihin. He auttoivat minua monella tavalla: veivät kunnolliseen ruokakauppaan, maisemia katsomaan, yöelämään tutustumaan…pääsin purjeveneen ja avoauton kyytiin ja vietin iltaa sikäläisittäin: bingoa & kimaltelevia vähäpukeisia bingoemäntiä Bardolinon bingosalissa (paikalle oli varmaan joku tyylikkäämpikin nimi). Tulimme muuten hyvin toimeen, mutta erot työkulttuurissa näkyivät selvästi: huomasin, että minua pidettiin kohtuuttomana valittajana, kun selitin ylityökorvausten maksamatta jättämisestä tai liian pitkistä työvuoroista.
Niin joo ja sitten oli vielä se yksi hassu kielimuuriväärinkäsitys, jonka seurauksena minut varmaan leimattiin alkoholistiksi: työpaikkani lähellä oli kuubalaisbaari, joka oli auki heti aamusta. Tiesin heidän tarjoilevan tujujen mojitojen lisäksi raikkaita tuoremehuja. Oli ensimmäinen vapaapäiväni ja päätin pistäytyä mehulla ennen kävelyretkeä keskustaan. Jostain syystä emme tarjoilijan kanssa ymmärtäneet toisiamme alkuunkaan (italia ei ollut hänellekään äidinkieli) ja keskustelumme on ilmeisesti edennyt seuraavanlaisesti:
minä: ”Saisinko alkoholittoman tuoremehun, kiitos?”
tarjoilija: ”Siis alkoholimehuako?”
minä: ”Niin, siis mehua, jossa ei ole alkoholia.”
tarjoilija: ”Haluatko siis mehun, jossa on paljon alkoholia?”
minä: ”Kyllä, kyllä, alkoholitonta mehua!”
tarjoilija: ”Tässä oikein tuju alkoholimehu, ole hyvä.”
”Mehu” oli yksi vahvimpia drinkkejä, joita olen koskaan maistanut. No, ryystin lasin tyhjäksi ja lähdin (ehkä hieman hoiperrellen) kohti Bardolinon keskustaa.