Äitienpäiväkahvit

Aamulla heräsin olohuoneesta kantautuvaan esikoisen kiihkeään salaisuussupatukseen ja kuopuksen mekastukseen, mutta teeskentelin nukkuvani vielä, kun kaksi pörröpäätä syöksähti makuuhuoneeseen muiskauttamaan minulle suukon poskelle ja toivottamaan hyvää äitienpäivää. Mies oli kattanut pöydän kauniisti ja laittanut tarjolle hiukan muutakin kuin perussunnuntaiaamuna, enkä heti edes tajunnut juovani kahvia ihan upouudesta mukista ennen kuin huomioni kiinnittyi siihen, että kuppini pöllö näyttää mustemmalta kuin yleensä.

Kaikenlaiset äitien- ja isänpäivät ja muut merkkipäivät ovat etukäteen ja jälkikäteen usein juhlavampia kuin sillä varsinaisella hetkellä, kun niitä vietetään. Niitä on ihana suunnitella ja jälkeenpäin muistella, mutta usein se konkreettinen tilanne on ihan samanlaista säätöä kuin arkenakin: juhlakattauksessakin voi maitolasi kaatua ja pieni mieli pahoittua; ei merkkipäivä ole mikään kilpi, joka estää sen normaalin lapsiperhearjen kimpoilemasta kahvikupin kylkeen. Eikä sen tarvitsekaan olla. Minä rakastan omaa perhettäni juuri sellaisena kuin se on ja olen niin onnellinen siitä, että saan olla tämän perheen äiti, että minulle on suotu kaksi niin täydellistä lasta ja niin ihana mies heitä kanssani hoitamaan. 

Iltapäivällä joimme kahvit parvekkeella, jossa alkaa olla jo melkein sietämättömän kuuma. Söimme mieheni kanssa palaset mutakakkua (maistui yli vuoden tauon jälkeen kyllä hyvältä, mutta en edelleenkään tykkää siitä olosta, jonka sokeri minussa aiheuttaa ja siksi jatkan aina vain hyvin vähäsokerisella linjalla), ja lapset saivat jäätelöpuikot, ja kuopuksen jäätelöstä yksi kolmasosa päätyi mahaan, yksi kolmasosa pöydälle ja yksi kolmasosa tasapuolisesti käsiin, hiuksiin, poskille, otsaan ja korvien taakse. 

Tykkäävätköhän myyrätkin mutakakusta? esikoinen mietti uteliaana. 

Hyvää äitienpäivää kaikille, tietenkin myös omalle rakkaalle äidilleni!