Äitikortin herättämiä ajatuksia
Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea Anu Silfverbergin kovasti kohutun Äitikortin. Minulle oli jäänyt kirjasta joidenkin some-keskusteluiden pohjalta sellainen ennakkokäsitys, että kirjoittaja lähinnä irvailisi äitiydelle, mutta itse en kokenut kirjaa lainkaan niin kielteisesti kuin olin etukäteiskuvitelmieni perusteella ajatellut. Itse asiassa suurimman osan ajasta kirjaa lukiessani nyökyttelin mukana – juuri näin, tuota olen itsekin ihmetellyt, aivan, hyvä pointti!
Kirjan ilmestymisestä on jo reilu vuosi ja keskustelu sen ympärillä taitaa olla aika lailla loppuun kaluttua. Ensin ajattelinkin, että turha minun on enää ruveta niitä samoja teemoja esille nostamaan, mutta sitten päätin niin sanotusti kaivaa oman äitikorttini kukkarosta – ironisesti tosin – ja vilauttaa sitä: tässä siis omia subjektiivisia mietteitäni vanhemmuuteen liittyen pienen lapsen äitinä. Voisin sanoa kirjan teemoista paljon enemmänkin ja keskustella niistä melkein loputtomiin, mutta tyydyn nostamaan esille vain muutamia sellaisia kohtia, jotka herättivät minussa eniten ajatuksia.
”Uutena tyylilajina elämäntapaoppaiden hyllyyn olivat nousseet äitiyskirjat, joiden sävy on pirteä ja ”uskalias”. Niissä hihitellään vanhemmuuden haasteille päivittelevään sävyyn ja vitsaillaan ”huonolla äitiydellä”. … Se on tavallaan uutta, mutta uskalias äitiyspuhe tuntuu itse asiassa väkinäiseltä ja myös tylsältä.” (s.10)
Itsekin olen lukenut pari tällaista ns. uskaliaampaa äitiyskirjaa ja mielestäni niille on tarvetta. Mielestäni on hyödyllistä, että äitiysihanteita tuuletetaan ja että vanhemmuudesta uskalletaan vitsailla. Kyseessä on kuitenkin melko tavallinen ja arkipäiväinen ilmiö, eikä vanhemmuus ole mitään ydinfysiikkaa. Kun lapsia tehdään, niistä on huolehdittava. Mutta kaikesta ei tarvitse nauttia: itse voin ainakin myöntää, etten viihdy hiekkalaatikon reunalla enkä jaksaisi väkertää samaa palapeliä lapsen kanssa uudestaan ja uudestaan. Kaipaan aivojumppaa, aikuista juttuseuraa ja omaa aikaa. Mutta siinä mielessä olen samaa mieltä Silfverbergin kanssa, että uskalias äitiyspuhe ei enää tunnu niin raikkaalta vaan välillä jopa tuntuu, että itsensä nimittäminen huonoksi äidiksi on se tämän hetken juttu. Itse en kutsuisi itseäni huonoksi äidiksi vain ironian tai huumorin vuoksi, sillä olen sitä mieltä, että olen lapselleni hyvä äiti. Mutta näissä uudentyyppisissä äitiysoppaissa tärkeintä onkin juuri se, että niissä ei olla tosissaan sitä mieltä, että vain bataattisoseen läikittämät kotiäidit olisivat hyviä äitejä vaan kaikki lapsiaan asianmukaisesti hoitavat ja rakkaudella kasvattavat vanhemmat ovat hyviä vanhempia.
”Ei sille [raskaana olevan vatsan tai muun olemuksen kommentoinnille tai koskettamiselle] ole mitään muuta perustetta kuin vanha tottumus siihen, että naisruumis on kollektiivista omaisuutta. Ja tavalla tai toisella nainen redusoituu ruumiikseen aivan erityisesti ollessaan raskaana tai kun muut arvelevat hänen olevan.” (s. 73)
Yllä olevassa sitaatissa äänessä on Silfverbergin ystävä, Eeva. Olen Eevan kanssa samaa mieltä. Ihmettelin jo esikoista odottaessani sitä, miksi vartaloni on yhtäkkiä sallittua riistaa kaikenlaisille kommenteille. Jonkun mielestä vatsani oli niin suuri, että kohta se varmaan repeää. Jonkun toisen mielestä vatsani ei ollut erityisen iso. Suloinen vauvamasu. Joku kommentoi, että muualle kroppaani ei ollut tullut painoa. Vatsan muodon perusteella veikattiin poikaa. Vatsaa kosketeltiin. En muista varsinaisesti loukkaantuneeni mistään kommentista, mutta ihmetelleeni kyllä. Todennäköisesti olen itsekin sortunut tällaiseen kommentointiin, tosin enää en tekisi niin. Onhan se nyt aika hassua, että toisen ulkomuotoa saa ruveta kommentoimaan miten sattuu vain siksi, että toinen odottaa lasta. Ajatelkaa, miten outoa olisi, jos sanoisin jollekin tutulleni, että sulta on lähtenyt jo niin paljon hiuksia, että kohta sä olet varmaan kokonaan kalju. Toisaalta uskon, että ainakin joidenkin kommenttien takana on halu jollakin tavalla osoittaa olevansa kiinnostunut toisen raskaudesta – ja vatsan koon tai muodon kommentointi on helppo tapa osallistua. Itse kuitenkin kuulisin ennemmin Miten olet voinut? -kysymyksiä kuin päivittelyjä siitä, että miten vatsani voi olla jo noin iso, kun viikkoja on vasta noin vähän.
”Kolikon toiselta puolelta löytyy vain kolikon toinen puoli, ja se on samanmuotoinen ja aivan yhtä kova.” (s. 95)
Perhepeti vs. pinnasänky. Manduca vs. BabyBjörn. Kestovaipat vs. kertakäyttövaipat. Imetys vs. korvike. Imetys vs. pumpatun rintamaidon syöttäminen pullosta. Suositellut rokotukset vs. ei rokotuksia ollenkaan. Kotihoito vs. päivähoito. Lista tuntuu loputtomalta ja olen ymmärtänyt, että netissä käydään melkoista sotaa oman joukkueen puolesta. Itse toivoisin, että vanhempien annettaisiin rauhassa valita omalle perheelle ja omille lapsille sopivimmat ratkaisut, joihin yleensä aina vaikuttaa niin moni sellainen asia, joka ei päälle päin näy.
Meillä ei ole muuten harrastettu mitään vauvanhoitoon liittyvää: ei ole liinailtu, reppuiltu, kertistelty tai mitään muutakaan. Sen sijaan meillä on kasvatettu lasta siten, kuten olemme parhaaksi nähneet: käytännön syistä vauva nukkui ensin perhepedissä ja siirtyi vasta hiukan alle vuoden ikäisenä pinnasänkyyn. Manduca oli meille pelastus, mutta ei se vauvan kantaminen kantorepussa mitään ”reppuilua” ollut vaan vauvan kantamista kantorepussa. Emme missään vaiheessa edes harkinneet kestovaippoja, emmekä ole kovinkaan paljon vauvan vaippa-asioita muutenkaan pohtineet; meille riitti se toiminta-ajatus, että märkä vaippa täytyy vaihtaa kuivaan.
Imetin siihen saakka, että taapero oli vuoden ja kaksi kuukautta. Tätä tulevaa vauvaakin haluaisin imettää suurin piirtein samanlaisen ajanjakson, tosin tällä kertaa aiomme ottaa myös tuttipullon käyttöön, jotta mieheni voisi hoitaa joitakin yösyöttöjä, mikäli se vain suinkin onnistuu, sillä tärkein asia, jonka opin Vauvavuodesta on se, että unta on pyrittävä kaikin konstein saamaan mahdollisimman paljon.
”Melkein jokainen lapseton ihminen tuntee Pienten Lasten Äidin, joka kuittaa lapsettoman mielipiteet sanomalla: sitten kun sinulla on lapsia, ajattelet toisin.” (s. 110)
Aamen. Mielestäni se, että ihmisellä on lapsi tai lapsia, ei tee hänestä automaattisesti jokaisen alan asiantuntijaa. Omat kannanotot ja mielipiteet täytyy pystyä perustelemaan muutenkin kuin sillä, että sattuu olemaan äiti tai isä. Luin juuri huvittuneena erään puolituttuni Facebook-päivityksen, jossa annettiin ymmärtää, että useamman lapsen saaneena voi jo olla välittämättä virallisista suosituksista. Kun on useamman lapsen vanhempi, ihminen voi ilmeisesti ihan maallikkonakin tietää asioista enemmän kuin asiantuntijatahot.
Se, että tykkää puhua omasta jälkikasvustaan on mielestäni kuitenkin aivan eri asia kuin äitikortin vilauttelu. Mutta itse ainakin kerron omasta lapsestani täysin tietoisena siitä, että kyseessä on a) vain yksi lapsi b) vain yhden äidin subjektiiviset kokemukset. Minulle ei tulisi mieleenkään ajatella, että meidän perheemme kokemusten perusteella voisin kipaista eduskuntatalolle sanomaan, miten asiat tulisi hoitaa. Sen sijaan voin tietenkin yleisellä tasolla osallistua esimerkiksi poliittiseen keskusteluun, mutta siinä tapauksessa tekisin sen vaikkapa humanistin tai työttömän englanninopettajan näkökulmasta. Toki se, että olen nykyään äiti, vaikuttaa paljon siihen, mihin asioihin huomioni tänä päivänä kiinnittyy. Ehkä se on jonkinlaista omaan napaan tuijottamista, mutta tänä päivänä minua kirpaisee enemmän päätös lapsilisien leikkaamisesta kuin esimerkiksi päätös opintotukikuukausien poistamisesta toisessa korkeakoulututkinnossa.
”Synnytyksestä on nopeasti tullut ainoa sairaalatoimenpide, jossa tavoitteena on kivun sietäminen ilman lääkkeitä sekä syvä epäluuloisuus lääkäreiden ammattikuntaa kohtaan.” (s. 149)
Niin, siis mitä ihmettä? Jos on olemassa edes jokin pieni keino lieventää sitä helvetillistä tuskaa edes hiukan, miksi ihmeessä sitä ei saisi käyttää? Miksi pitäisi synnyttää luomusti ja kärsiä vielä enemmän? Olisihan se mahtavaa, jos synnytys olisi sellainen pieni nipistys vain, johon ei tarvittaisi paria panadolia kummempaa, mutta kun siinä nyt kuitenkin puserretaan ihminen ulos pikkuruisesta aukosta. Mielestäni jokainen tavalla tai toisella synnyttänyt nainen ansaitsee aplodit (ja ansaitsisi paljon muutakin, esimerkiksi kropan, joka ei reagoi suklaan kalorimääriin).
”On selvää, että kun äitejä kielletään juomasta [alkoholia], imetyksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.” (s. 183)
Itse luulin puolivirallisten ohjeiden perusteella pitkälle vauvavuoteen, että esimerkiksi parin oluen nauttiminen muuttaisi rintamaitoni vähintään triplavodkapaukun vahvuiseksi myrkkypommiksi. Näinhän asia ei todellakaan ole, vaan ne suositukset siitä, että imettäessä ei saisi nauttia alkoholia, tarkoittavat oikeasti sitä, että jos on hoitovastuussa lapsesta, ei saisi nauttia alkoholia kuin hyvin vähäisen määrän. Ettei satu mitään vahinkoja. Ja tämä sääntö pätee tietenkin aivan samalla tavalla lapsen isään, joten on aika outoa, että aina jankataan siitä, että alkoholi ja imettäminen eivät sovi yhteen.
”Muille kuin lapsen toiselle hoivaajalle ei voisi koskaan puhua [lapsesta] samoin. Tai voisi, mutta se ei kiinnostaisi ketään, ja siksi se olisi yksinäistä, erottaisi muista. … Päivämme ovat täynnä puhetta, joka on käytännössä sisällötöntä, mutta samalla tiheää ja painavaa, täynnä merkityksiä. Nämä ovat lauseita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella minuuttia kauempaa.” (s. 234)
Niinpä. Miten monta keskustelua me olemmekaan mieheni kanssa käyneet lapsemme täydellisyydestä? Saatamme yhtäkkiä vain jumittua päivittelemään tytön kasvojen suloisuutta ja sitä, miten ihmeellinen hän on. Ällistyttävän taitava, hämmästyttävän fiksu, syötävän suloinen…edelleen iltaisin nukkumaan mennessämme katselemme ensin hetken nukkuvaa lastamme, eikä meidän tarvitse edes sanoa toisillemme mitään, vaan katseemme kertoo kaiken: tuo lapsi on täydellinen, miten meillä onkin voinut käydä tällainen tuuri?
Oletko sinä lukenut Äitikortin? Mitä mieltä olet tämän postauksen aihepiireistä?