Ei kuukausillakaan helppoa ole

Kuukausilla on tapana kokoontua kerran vuodessa juoruilemaan ja juomaan vähän miestä väkevämpää.

Tammikuu: ”Voi että miten mua kyrsivät ne kaikki lupaukset, joita ihmiset tekevät aina kun mun vuoroni alkaa! Ja sitten ne eivät kuitenkaan pysty pitämään niitä ja kaikki on tietenkin mun syytä…ja osa porukasta viettää tipatonta meikäläistä eivätkä tee muuta kuin huokailevat ja odottavat, että mä lopun. Se on julmaa ja kuluttavaa! Olisin paljon ennemmin joku kesäinen kuukausi, vaikkapa heinäkuu!”

Heinäkuu: ”No just. Mätäkuunahan on tosi kiva olla. Jos mä saisin valita, olisin helmikuu!”

Helmikuu: ”No kuule, vaihdetaan vaikka heti! Voin kertoa, ettei ole mitenkään hauskaa olla se persjalkakuukausi, jonka ainoa hyvä puoli on lyhyys.”

Joulukuu: ”Älkääs nyt kinastelko. Meissä kaikissa on omat hyvät puolemme! Ja varmasti kukin meistä on jonkun lempikuukausi.”

Kaikki muut kuukaudet kääntyvät katsomaan joulukuuta halveksuvasti.

”Helppohan sun on siellä huikkia! Sä olet aina kaiken keskipiste, varsinainen talven ihmemaa, jolloin ihmisiä oikein kehotetaan heittämään arkihuolet pois, kun on riemun raikkahin aika! Kyllä sinun vuorollasi mieli onkin niin hyvä, lämmin ja hellä, mutta auta armias, kun tulee meikäläisen vuoro! Mun riesaksi on jätetty varisevat joulukuuset ja marisevat ihmiset, jotka haluaisivat vain juoda pari olutta ja syödä suklaata, mutta jotka pakottavat itsensä lipittämään yrttiteetä ja käymään lenkillä!”, tammikuu kiivastui. ”Arvaa onko helppoa astua kehiin sun jälkeen, arvaa!”

”Niinpä”, kesäkuukin puuttui keskusteluun. ”Ja arvaa onko kivaa, kun meikäläisen valttikortti, juhannus, merkitsee joillekin vain sitä, että silloin alkaa virallinen joulunodotus! Juhannuksena!”

”No turha sun on siinä yhtään ruveta valittamaan”, elokuu huomautti. ”Vaikka jotkut DIY-jouluttelijat rupeavatkin hauduttamaan joulukinkkua jo kesäkuussa niin sulla kuitenkin on tuo juhannus ja valoisat yöt. Minä edustan monille kesän loppua ja olenpa kuullut sellaistakin, että jotkut oikein riitelevät töissä siitä, etteivät haluaisi pitää kesälomaa mun kanssa vaan just juhannuksena. Tai sitten heinäkuussa eli älä säkään siinä yhtään kitise”, elokuu kääntyi sanomaan heinäkuulle.

”Minä olen joulukuun kanssa samaa mieltä”, toukokuu piipitti väliin. ”Meissä kaikissa on omat hyvät puolemme, ihan varmasti on! Ja minä olen ainakin tosi sinut itseni kanssa.”

”No syytä ollakin, senkin mielistelijäkuukausi”, syyskuu puhahti. ”Sinä olet oikein sellainen ’katsokaa minua, olen vuoden korein kuukausi, minä pistän kukat kukkimaan ja auringon paistamaan, tittidii!’. Kyllä kelpaa liihottaa, kun on saanut hamstrattua vapun ja äitienpäivän ja helatorstain ja vielä helluntainkin itselleen. Mitä minulla on? Ei mitään! Minä olen se kuukausi, joka viimeistään ja virallisesti lopettaa kesän. Musta ei tykkää kuin sienestäjät ja nekin vain silloin, jos kantarelleja on tarpeeksi.”

”Minulla on usein tosi ristiriitainen olo sen suhteen, mikä minä oikein olen kuukausiani”, maaliskuu totesi hieman apeana. ”Jotkut kutsuvat minua talveksi, jotkut kevääksi, jotkut kevättalveksi. En koskaan tiedä, mitä minun pitäisi laittaa päälleni. Pukeako lumivaippa vai ei? Kuinka paljon paljasta pintaa kuuluu näyttää? On tosi vaikeaa olla minä.”

”Ymmärrän sua oikein hyvin”, lokakuu taputti maaliskuuta olalle. ”Mulla on ihan samanlainen olo! Paitsi että mua kutsutaan välillä talveksi, välillä syksyksi ja välillä syystalveksi. Harmittaa, kun ihmiset eivät osaa päättää. Mulla on usein sellainen olo, ettei musta oikein pidetä.”

”Minä taas mietin juuri viime vuorollani, että ei ole hääviä olla minun kengissäni”, huhtikuu puuttui keskusteluun. ”Minusta nimittäin tuntuu, että mua siedetään vain sen takia, että olen vähän niin kuin odotusaula toukokuulle. Mun läpi marssitaan kengät kurassa – kiitos vain maaliskuu, vähempikin loska riittäisi – ja kunhan suupielet on pyyhitty pääsiäissuklaista ja ylijäämämämmit haudattu ydinjätteen kanssa maan alle niin johan ollaan valkolakki ojossa ostamassa kuoharia vappubooliin.” 

”Kröhöm”, kuului yhtäkkiä nurkasta, jonne kukaan ei ollut muistanut vilkaistakaan. Marraskuuhan se siellä nojasi pöytään harmaana ja masentuneena. ”Viitsisittekö antaa sitä sipsikulhoa tänne päin? Ja onko suklaata lisää? Mulla on ihan kauhea hiilarihimo koko ajan. Kaiken kukkuraksi mulla on ihan hirveä migreeni päällä kaikesta siitä valohoidosta, jota ihmiset ovat mulle tuputtaneet. Eikö ne tajua, ettei mun silmät kestä valoa? Hohhoijaa, miten väsyttää, taidanpa tästä vetäytyä jo nukkumaan.”

Mikä on sinun lempikuukautesi?