Eilinen soitto hätäkeskukseen + yksi pakollinen taaperokasku

Eilen soitin elämäni ensimmäisen kerran hätäkeskukseen. Vanha eläkeläispariskunta tuli nykäisemään minua hihasta puistossa taaperoa keinutellessani ja vinkkasi, että puiston toisella puolella viruu sammunut mieshenkilö, kasvot ikävän oloisesti alaspäin. ”Siellä märällä nurmella”, murehti rouva. No, minäpä soitin hätäkeskukseen ja esitin asiani (vanhuksilla ei siis ollut omaa kännykkää mukana), ja sieltä sitten luvattiin lähettää poliisipartio tarkistamaan tilanne. Kun poliisiauto sitten körötteli puistoon puolta tuntia myöhemmin, sain varsinaisena arjen sankarina olla viuhtomassa heitä tapahtumien polttopisteeseen. He kiittivät minua soitosta ja jäivät sitten keskenään veikkailemaan, että olisiko kyseessä se ja se, vanha tuttu. Ilmeisesti oli. Vanha tuttu pääsi lämpimän maijan kyytiin.

Taaperostakin täytyy tietenkin päästä jotain kertomaan, vaikka postaus ei nyt muuten käsittelekään hänen armollisuutensa asioita. Olemme mieheni kanssa aina lapsemme syntymästä asti epäilleet, että edesmenneen koiravanhuksemme sielusta oli jäänyt pala leijailemaan asuntoomme ja kun kotiuduimme synnäriltä, tuo palanen kiinnittyi lapseemme. Sen verran koiramaisesti hän nimittäin välillä käyttäytyy. Olin tästä huolimatta hivenen yllättynyt, kun löysin iltapäivällä lapseni eteisen nurkasta järsimässä kenkää.