Ensimmäisenä äitienpäivänä
Hyvää äitienpäivää!
Tänään on ensimmäinen äitienpäiväni ja olisin halunnut kirjoittaa ties mistä äitiyteen liittyvästä, mutta koska tätä päivää on varjostanut jatkuva aivastelu, niistäminen ja kuumeilu, äitiysteemojen pyörittely siirtyy myöhemmälle.
Valvoimme melkein koko viime yön. Vauvan nenä oli ennätystukkoinen, lisäksi hänelle nousi korkea kuume, eikä hän oikein millään päässyt sikeään uneen. Olen itsekin kipeä ja ennen kaikkea kärsin suuresta tokkurapökkyrästä, jonka oma flunssa, valvominen ja kipeän vauvan hoitaminen on saanut aikaan. Siksipä ei ole mitään takeita siitä, että tässä jutussa olisi mitään punaista lankaa.
Yritimme viime yönä useilla erilaisilla konsteilla auttaa vauvaa höyhensaarille, osa noista konsteista toimi hetken, osa ei lainkaan.
Aivan ensiksi virittelimme pinnasängyn patjan alle nuhakiilan. Hyvä idea sinänsä, mutta koska vauva olikin melkein koko yön meidän välissämme, nuhakiilan hyöty jäi vähän kyseenalaiseksi.
Seuraavaksi murskasimme valkosipulia pinnasängyn viereen laitettavaksi; senhän pitäisi takuuvarmasti avata tukkoista nenää. Ei avannut.
Hujauttelin vähän väliä vauvan nenään keittosuolatippoja, joiden suurin hyöty varmaan oli se, ettei niistä ainakaan ollut mitään haittaa.
NenäFriida (eli letku, jolla imetään räkää vauvan nenästä) auttoi kyllä, mutta vain pieneksi hetkeksi kerrallaan. Ja koska vauva inhoaa letkua yhtä paljon kuin minä ompelukonetta, emme viitsineet ihan nonstoppina olla vauvaa sillä kiusaamassa. Panadol sentään toimi niin kuin pitikin ja alensi kuumetta.
Kun puoli kolmelta yöllä tuudittelin ties kuinka monennen kerran vaikertavaa ja uupunutta vauvaa sylissäni, ajatukseni pyörivät äitienpäivässä ja erityisesti siinä ideaalikuvassa, joka minulle oli päähäni muodostunut.
Minun oli tarkoitus herätä hyvin levänneenä, raikkaana ja (kuten aina mielikuvissani) kymmenen senttiä pidempänä ja viisi kiloa laihempana. Minun ei ollut tarkoitus herätä äitienpäivää edeltävänä yönä melkein minuutin välein vauvan parahduksiin tai kutisevaa, vuotavaa nenääni niistämään. Minun ei ollut tarkoitus tulla ensimmäiseen äitienpäiväaamukahvipöytään silmät ja nenä punaisina ja vuotavina, hiukset likaisina ja takkuisina, pyjamahousuissa, joiden lahkeisiin vauva on pari päivää hinkannut nuhanenäänsä.
Mieheni oli keittänyt kahvit, kattanut pöydän kauniisti ja asetellut ihania äitienpäivälahjoja esille. Hienossa kortissa minun väitettiin olevan maailman paras äiti. Katsoin miestäni, joka oli lopulta aamuyöstä napannut vauvan turvakaukaloon ja lähtenyt ajelemaan, jotta sekä vauva että minä saisimme kunnolla nukuttua ja joka oli siitä huolimatta jaksanut nousta aikaisin vauvan kanssa keittämään äitienpäiväkahvia. Katsoin jännityksen aistinutta, innosta kihertävää vauvaani, joka väläytti minulle onnellisen nelihampaisen hymyn.
Mitä siitä, että olemme flunssaisia? Meillä on kuitenkin kaikki aika ihanasti. Flunssan madalluttamalla viskisiepon ääntä muistuttavalla kröhinällä sain sanottua: ”Voi miten ihanaa, kiitoksia!”
Sitten joimme tummapaahtoista Presidenttiä, söimme suklaamuffinsseja ja pyyhimme tasaisena norona valuvaa räkää vauvamme nenästä.
