Gilmoren tytöt ja se häilyvä raja fanituksen ja höyrähtämisen välillä
Gilmoren tytöt on yksi parhaita asioita maailmassa. Jostain syystä en kuitenkaan ollut tiennyt sarjan olemassaolosta mitään ennen syksyä 2010, jolloin rupesimme mieheni kanssa sitä urakalla katsomaan (siskoni suosituksesta). Siinä, että löytää jonkun sarjan vasta sen loputtua on se hyvä puoli, että ei tarvitse odotella kärsimättömänä uusia tuotantokausia, vaan kaikki ihanat jaksot ja kutkuttavat juonenkäänteet ovat heti saatavilla.
Olin ensimmäisestä jaksosta lähtien myyty, onhan kahvi yksi sarjan kantavista teemoista. Kahviriippuvaisten päähenkilöiden lisäksi sarja tarjoaa nokkelaa dialogia, idyllisen miljöön ja stereotyyppistä mutta hauskaa pikkukaupunkimeininkiä. Vakaviakin asioita, kuten Gilmoren perheen sisäisiä jännitteitä ja vanhoja kaunoja, sarjassa käsitellään lämpimän viihdyttävästi. Sivuhenkilöt ovat loistavia. Koko sarja on loistava. LOISTAVA!
(Tässä tulee kieltämättä vähän hölmö olo, kun hehkuttaa vuosia sitten päättynyttä sarjaa. Yleensä olen kyllä enemmän ajassa kiinni – oletteko esimerkiksi kuulleet, että nykyään varakkaimmissa kotitalouksissa on sellaisia jännittäviä näköradioita, jotka ehkä joskus tulevaisuudessa korvaavat radion!)
Kun olimme saaneet koko sarjan katsottua ja olisi tullut aika hyvästellä Stars Hollow, en halunnutkaan päästää irti. Näin jälkikäteen miettien, saatoin ehkä (ehkä!!!) astua sen häilyvän rajan yli, joka erottaa maltillisen fanituksen nolosta höyrähtämisestä. Minulle tapahtui Gilmoren tytöt -hurahdus.
Ja sen kerran kun minä hurahdan, hurahdan kunnolla. Seurasi maaninen fanituotevaihe. Se alkoi ihan viattomasti parilla Cafepress.comista tilatulla jääkaappimagneetilla.
Sitten tilasin samasta paikasta t-paidan, jossa on sarjasta hauska sitaatti. (Vauvansoseteknisistä ongelmista johtuen paita ei ole nyt kuvauskelpoinen.)
Pian postiluukusta tipahti alla näkyvä reppu, joka oli kyllä ihan erilainen kuin luulin. Alkoi jo hieman nolottaa ja yritin reppua ensin vähän piilotellakin, kunnes rohkaistuin ja rupesin kuljettamaan siinä vaippoja. (Hihnat on muuten kätevä pujottaa lastenvaunujen käsiosaan.)
Ilmassa väreili mahdollisuuksia: mukit, kalenterit, hupparit, kosmetiikkalaukut, muistikirjat, take away -termokset, mitä keksisin seuraavaksi!?
No, keksin tällaisen ruokalapun keksittyäni ensin sen, minkä varmaan kaikki (netti)kauppoihin hurahtaneet äidit ovat keksineet: kyllä vauvalle saa ostaa!
(En minä mitenkään yritä vauvaani kahvinjuojaksi aivopestä, muuten vain tilasin…)
Lopulta, Gilmore-huumani ollessa ylimmillään, sekosin ja huusin Ebayssa itselleni tämän ”rekisterikilven”…
…ja kun se tuli postissa, se olikin jotenkin tosi nolo. Ei se näyttänyt netissä ollenkaan noin kimaltelevalta ja räikeältä! Enhän minä tuota voi mihinkään esille pistää, mietin ja piilotin sen yöpöytäni laatikkoon. En näyttänyt sitä miehelleni kuin vasta parin päivän päästä. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän päästi suurimmat naurunröhötykset vasta toiseen huoneeseen päästyään.
Olen siis hankkinut paljon sekä ihanan turhia että tyhmän turhia Gilmoren tytöt -fanituotteita, joista ehdottomasti hyödyllisin on ollut tämä valmistujaislahja itselleni:
(Kuva on lainattu ostopaikasta, CDON.comilta, koska oma rakas boksini on lainassa. (IIK!))
Aiemmin olin lainalevyjen ja Ylen uusintojen varassa. Nyt minulla olikin kaikki jaksot käden ulottuvilla KOKO AJAN! Alkuhuumassa harkitsinkin boksille omaa vakuutusta.
Raskausaikana katsoin sarjaa niin paljon, että kun vauvan synnyttyä virittäydyin ensimmäisen kerran Stars Hollow -taajuudelle, vauvakin huokaisi tyytyväisenä. Kun vauva ensimmäiset viikkonsa (ja kuukautensa) halusi nukkua lähinnä sylissä, mikäs siinä – tein nojatuoliin meille pesän, viereen kahvia ja suklaata. TV päälle ja VIP-pöytä Luken kahvilaan oli varattu.
Syy sille, miksi rupesin juuri nyt hehkuttamaan Gilmoren tyttöjä, tulee vihdoin ja viimein tässä:
Lorelai Gilmoren näyttelijä Lauren Graham ON KIRJOITTANUT KIRJAN Someday, Someday, Maybe (Ballantine Books, 2013).
Ennakkotilasin sen ajat sitten Amazonista ja eilen, julkaisupäivänä, se tupsahti Kindleeni.
En tiedä kirjasta vielä tässä kohtaa muuta kuin sen, että se kertoo nuoren näyttelijän pyrkimyksistä valloittaa New York. Kirja tuskin on mikään kaunokirjallinen mestariteos, mutta se ei haittaa. Sillä on Grahamin myötä hatara yhteys Gilmoren tyttöihin ja se riittää minulle.
Tästä vapusta tulee lukemisen juhlaa.
