Häät amerikkalaisittain
Hankalan aikaerorasituksen, lasten univaikeuksien, kuopuksen vauvarokon ja nyt myös esikoisen kuumeilun vuoksi reissulla otetut valokuvat ovat vieläkin enimmäkseen työn alla, mutta koska palan halusta kirjoittaa reissusta taas jotain, aloitan häistä. Niiden takiahan me matkalle lähdimme, vaikka saimme kolmen viikon aikana kokea tietenkin paljon muutakin kuin häähumua.
Häitä tanssittiin San Diegossa, koska sinne morsiamen perhe asettui muutettuaan Ruotsista Amerikkaan viitisentoista vuotta sitten. Juhlapaikkana toimi Scripps Seaside Forum La Jollassa, nimensä mukaisesti meren rannalla sijaitseva tila, joka antoi häille kauniit puitteet.
Häät olivat ensimmäisen lomaviikkomme lauantaina. Torstaina oli ensimmäinen häihin liittyvä tapahtuma, kun menimme lounaalle morsiamen vanhempien luokse (vieläkin on vähän ähky kevätrullista ja muista aasialaisista herkuista, joilla meitä hemmoteltiin), ja perjantaina oli sitten jo virallistakin ohjelmaa. Ensiksi kävimme pienemmällä porukalla harjoittelemassa häitä wedding plannerin johdolla, sitten siirryimme lounaalle, jonka päätteeksi osallistuimme teeseremoniaan, ja illalla kävimme vielä piipahtamassa Welcome Partyssa, jonne kaikki häävieraat oli kutsuttu. (Teeseremonia oli tosi kaunis tilaisuus, mutta silti minulla on siitä vain hataria muistikuvia, koska suurimman osan ajasta yritin estää yliväsynyttä kuopusta kiskomasta nenääni/vaatteitani/omia kenkiään ja sukkiaan irti.)
Koska olen aikamoinen tumpelo meikkauksen ja hiustenlaiton suhteen, olin enemmän kuin kiitollinen, kun pääsin itsekin meikattavaksi morsiussviittiin hääaamuna. Ja arvatkaa mikä näky ilahdutti minua eniten hotellihuoneeseen saapuessani? Ei suinkaan meikkaajien ja kampaajien joukko, vaan Starbucksin kahvilaatikko! Sellaisia pahvipöniköitä olen täällä nähnyt vain viinibokseina, joten olin hyvin onnellinen saadessani juoda (lisää) aamukahvia pahvilaatikosta tarjoiltuna.
Toivottavasti kampaaja ei pitänyt minua tylynä, kun minusta ei irronnut sen kummempaa small talkia hiustenlaiton aikana. Istuin vain hiljaa – ja hyvin tyytyväisenä – kahvia hörppien ja ikkunasta tuijotellen.
Olin muuten aika häkeltynyt meikkaussessioni aikana; kasvoilleni sudittiin oikeasti suurin piirtein sataa eri tuotetta. Omassa meikkipussissani taitaa olla nippa nappa kymmenen meikkitarviketta, mutta totta kai tuollaisena päivänä tarvitseekin vähän jykevämmät perustukset kuin arkipäivänä. Minulle laitettiin myös ensimmäistä kertaa koskaan irtoripset, ja niihin kesti kyllä aika kauan tottua. Ja ylipäätään tuntui tosi oudolta nähdä itsensä niin laitettuna, mutta vähitellen omaan peilikuvaan tottui, eikä se meikki valokuvissa näyttänyt yhtään niin paljolta kuin peilistä katsottuna. Kieltämättä oli myös huojentavaa tietää, että meikki kestää varmasti koko päivän kuumuudesta ja lasten perässä ryntäilystä huolimatta.
Tässä harjoittelen kasvavan jännityksen vallassa omaa lukuosuuttani.
Meikkauksen ja kampauksen jälkeen vuorossa oli jonkin aikaa pelkästään odottelua, sillä morsiamesta, kaasosta ja morsiusneidoista otettiin paljon kuvia, kuten myös hääpuvusta, hääpuvun pukemisesta ja muista valmistautumiseen liittyvistä vaiheista. Mutta tällainen kahden pienen lapsen äiti ei kyllä pistänyt ollenkaan pahakseen sitä, että sai välillä vain istua tekemättä mitään. Lopuksi vielä kilisteltiin kuohuvalla ja ihasteltiin sädehtivän kaunista morsianta, joka ei muuten missään vaiheessa hääviikonloppua muistuttanut millään lailla bridezillaa, vaan oli oma herttainen itsensä alusta loppuun! Hän oli muuten ostanut kaasolle ja morsiusneidoille mielestäni tosi mahtavat kiitoslahjat: jokaiselle naiselle oli oma Kånken! Tämä yksityiskohta muistutti hauskasti siitä ajasta, jolloin morsian perheineen asui Ruotsissa. Myös veljeni suomalaisuus oli huomioitu vastaavasti hauskoissa detaljeissa; muun muassa karkkibuffet oli täynnä suomalaisia ja ruotsalaisia karkkeja vadelmaveneistä Pandan lakritsiin, ja pelleilykuvia varten sai pukeutua esimerkiksi viikinkipäähineeseen. Kakkupöydässä puolestaan oli tarjolla myös morsiamen isän leipomia herkkuja (morsiamen vanhemmat omistivat pitkään oman leipomon, ja morsiamen isä leipoo joulusesonkina edelleen jouluhalkoja, jotka ovat tosi suosittuja – meillekin tarjoiltiin herkullinen, kesäinen versio vanhempien luona kyläillessämme).
Puoleltapäivin siirryimme hääparin hotellilta Scrippsiin, ja luvassa oli taas jonkin verran odottelua. Tässä vaiheessa mies ja lapset olivat jo liittyneet joukkoon, joten odottelu ei ollut enää aivan yhtä rentouttavaa kuin aamupäivällä. Mutta yllättävän jouhevasti sekin aika saatiin kulumaan (kuopus istuu rauhassa niin kauan kuin rusinoita riittää). Ennen vihkiseremoniaa otettiin myös paljon valokuvia eri kokoonpanoilla, ja tässä vaiheessa kuopuksella alkoi niin sanotusti hiukan jo juhlakenkää puristamaan. Esikoinen sen sijaan oli sitä mieltä, että enempi parempi ja oli aivan innoissaan, kun hänen ja siskontytön kukkaistyttöasuista kuvattiin lopuksi vähän yksityiskohtia. (Kuopustakin oltaisiin kuvattu, mutta siinä kuvassa olisi näkynyt neljätoista kiloa punaista raivoa.)
Kuopuksen väsähtämisestä huolimatta hän oli mitä suloisin ja herttaisin näky saattaessani häntä osana hääkulkuetta omalle paikalleen. Esikoisella ja siskontytöllä oli hiuksillaan ihanat kukkaseppeleet ja he ojentelivat häävieraille ruusuja pienistä kukkakoreista, mutta kuopuksen päätä ei koristanut kuin sarvet kuin siskoni hänelle vaivihkaa hiuksiin huijaama pieni kumilenkki, joka piti enimpiä kiharoita kurissa. Oman kukkakorinsa hän oli juuri ennen liikkeelle lähtöä viskannut käytävälle ja silpunnut pari ruusua siihen viereen. Mieheni kaikki puvuntakin taskut pullistelivat rusinoista, pikkukirjoista ja muista hätävaraviihdykkeistä, joiden avulla saimmekin väsyneen pikkuisen pysymään hiljaisena seremonian ajan. (Kaukana ovat ne ajat, jolloin mieheni taskussa oli hääjuhlia varten korkeintaan taskumatti!)
Varsinainen vihkiseremonia oli liikuttava, onnellinen, kaunis ja aivan hääparin näköinen. Hääparin vihki morsiamen paras ystävä ja opiskeluaikainen kämppis, jonka puhe oli yhtä aikaa hauska ja koskettava satukirjamaisine viittauksineen komeaan prinssiin, joka saapui kylmästä Pohjolan maasta, josta monikaan ei ollut aikaisemmin edes kuullut. Oma lukuosuuteni oli onneksi ajoitettu heti vihkijän puheen perään, joten minun ei tarvinnut kärvistellä jännityksestä koko seremoniaa. Olin huolellisen pohdinnan jälkeen valinnut luettavaksi rakkautta ylistävän otteen Victor Hugon näytelmästä Les Misérables: ”The future belongs to hearts even more than it does to minds. …”. Huh, olin niin helpottunut suoriuduttuani tuosta haastavasta tehtävästäni käsien tärinästä huolimatta kutakuinkin onnistuneesti! Voin nimittäin kertoa, että sain aika lailla harjoitella tekstiä kotona etukäteen, koska se suorastaan vilisi vaikeasti lausuttavia, pitkiä sanoja, joihin kieleni ei englannin opinnoistani huolimatta taivu kovinkaan notkeasti (varsinkaan yleisön edessä).
Seremoniaa seurannut hääjuhla eri ohjelmanumeroineen oli sekin niin hauska ja päähenkilöidensä näköinen. Aivan erityisesti minua ilahdutti hääparin signature drink, Nordic Mule, joka oli vähän kuin Moscow Mule mutta skandinaavisella twistillä. Cocktail hourin aikana tarjoiltiin myös suussa sulavia pieniä naposteltavia. Kuopus oli tässä vaiheessa aivan rättipoikkiväsynyt, ja mieheni kiersi ympäri juhlapaikkaa työntäen lapsia rattaissa, jotta he torkahtaisivat edes hetkeksi, mutta ei – tilaisuus oli ilmeisesti aivan liian jännittävä ja mielenkiintoinen, että siitä olisi voinut missata edes hetken.
Yksi lempikohtiani hääjuhlan aikana oli se näyttävä, amerikkalainen tapa, jolla hääseurue saapui juhlatilaan. DJ toivotti tervetulleeksi vuoron perään sulhasen vanhemmat (äiti ja isä näyttivät niin tyylikkäiltä ja luontevilta tanssahdellessaan aplodien saattamina paikoilleen!), morsiamen vanhemmat, sulhasmiehet (onkohan tämä oikea termi bestmanin lisäksi sulhasen rinnalla oleville tyypeille, ”groomsmeneille”?) yhdessä morsiusneitojen kanssa, bestman ja kaaso yhdessä sekä lopuksi tietenkin häikäisevä hääpari. Tähänkin ohjelmanumeroon oli valittu oma musiikkinsa (Pharellin Happy muulle hääseurueelle ja American Authorsin Best Day of My Life hääparille) ja hääseurueen saapumisen viihdyttävyyttä lisäsi vielä DJ:n liioiteltu puhetyyli ja (luonnollisesti) omintakeinen tapa ääntää suomalaiset nimet.
Hääparin saapumista seurasi heidän ensitanssinsa, jonka jälkeen alkoi ruokailu ja (aina yksi kohokohdista juhlassa kuin juhlassa) puheet. Ruokailun ja puheiden jälkeen nähtiin vielä lisää tansseja, hääkakun leikkaus ja paljon, paljon onnellisia ihmisiä, naurua, jälleennäkemisiä, kuulumisten vaihtoa ja kaikkialla kuplivaa iloa siitä, että näin täydellisesti toisilleen sopivat ihmiset olivat löytäneet toisensa!
Liikuttava ja monen vieraan sydämen sulattanut näky oli myös se, kun pienimmät juhlavieraat alkoivat yksi toisensa jälkeen nukahdella ja heidät kärrättiin rattaissa ulkona sijaitsevan penkin vierustalle, jossa joku aikuisista istuskeli aina heitä vahtimassa. Kummityttömme, joka täytti reissumme aikana kuusi, jaksoi juhlia viimeiseen minuuttiin asti, ja hänelle varmaan jää jo pysyviäkin muistoja tuosta ihanasta, taianomaisesta päivästä.
Ihanat, ihanat, ihanat häät – olemme kaikki niin onnellisia veljeni ja hänen vaimonsa onnesta. <3
