Ihan puskista

Se tulee aina ihan puskista.

Se tunne, joka minut joskus valtaa (joka meidät kaikki varmaan joskus valtaa), kun kaikki on ensin hyvin ja ihan okei, ja sitten yhtäkkiä istuessasi ruokapöydän ääressä syömässä soijamakaronilaatikkoa tajuat olevasi oikeastaan aika pahalla päällä.

Tämä viikko on ollut kaikin puolin kiva. Töissä on riittänyt mielenkiintoisia tehtäviä, ja mitä tulee siihen työpäivän tärkeimpään asiaan eli lounastaukoon, en ole kertaakaan joutunut turvautumaan pinaattilättyihin, päinvastoin: tämä viikko on ollut mitä erinomaisin eväsviikko. Jaksoin eilen juosta ilahduttavan pitkään 10 kilometrin tuntivauhdilla (tammikuussa olisin läkähtynyt jo 10 sekunnin jälkeen), joten Turku City Runiin valmistautuminenkin etenee ihan mukavasti.

Aamulla whatsappailin miehelleni, että tulisivatko hän ja lapset minua vastaan, kun pääsen töistä. ”Kävellään kotiin jokirannan kautta, kun on niin ihana ja aurinkoinen keli!”

Just joo. Arvatkaa mikä on se kaikkein varmin kevään merkki? Se, että minä päätän aamulla luopua talvitakistani, koska edellisenä päivänä untuvatakissa tuli hiki. Ja se, että loppujen lopuksi siitä päivästä tulee suurin piirtein koko kuukauden kylmin, kolein ja kalsein, ja minä palelen kevättakissani jokirannan hyisessä viimassa, enkä tarkene mennä Teatterisillalle ihailemaan niitä narsisseja, joista vielä edellispäivänä intoilin. Se, että esikoisella on ”kylmä” ja kuopuksella ”mylmä”. 

No ei se mitään, pian olimme jo kotona, ja koska ihana mieheni oli tehnyt makaronilaatikon etukäteen, ei meidän tarvinnut kuin kauhoa ruoat lautasille ja istahtaa syömään. Ruoan jälkeen järjestin itselleni kaksi minuuttia aikaa uusimman Me Naiset -lehden kanssa lupaamalla esikoiselle, että kaivamme kohta pääsiäiskoristeet esiin. Käytin sen kaksiminuuttisen hokemalla esikoiselle, että ihan kohta, äiti vähän lukee tätä lehteä, ihan kohta, äiti hiukan istuis tässä rauhassa ensin, ihan kohta, joo on meillä tipuja, kanoja, munia, pupuja, kaikkia varmasti tarpeeksi. (Ja kiitos anopin, meillä on myös kaksi isoa, puista, vaaleanpunaista kanaa, joilla on pitsisomisteet ja sydämen muotoiset kulkuset kaulassaan. Ei ole vaikea arvata, että nuo överit pääsiäisihmeet kuoputtivat tiensä suoraan esikoisen sydämeen.)

Kun kaikki omistamamme pääsiäistarvikkeet on lastattu lipaston päälle, esikoinen siirtyy loihtimaan pääsiäisen ihmemaata lastenhuoneeseen siirtämällä omasta mielestään pääsiäiseen hyvin sopivat kirjat hyllystä A hyllylle B. Kuopus puolestaan kantaa kirjoja olohuoneeseen hardcore-lukuhetkeä varten. Yleensä rakastan lapsille lukemista, ja olen tosi iloinen siitä, että koko vauvavuoden ajan kirjoja karttanut kuopuskin on nyt innostunut kuuntelemaan tarinoita, mutta nyt en olisi millään jaksanut. Luen kuitenkin kirjat Seitsemän aivastusta, Pikkuveli ja minä, Touhukas Tomi, Kana Karoliina, Mato Matalan touhukas päivä ja Hauska automatka. Mutta aina ei jaksaisi eläytyä, pärskiä niitä Seitsemän aivastusta -kirjan seitsemää aivastusta tai hokea, että kengät, joo, Tomilla on kengät.

Joskus olisi kiva tulla töistä, potkaista kengät jalastaan, rojahtaa sohvalle, avata sipsipussi, surffailla kanavilla, katsoa jotain ihansamamitäsieltätulee, pestä vain omat hampaansa ja mennä nukkumaan. Ettei tarvitsisi kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen pyyhkiä maitoisia suupieliä, voidella leipiä, muistuttaa siitä, miten sohvalla ollaan, kantaa toista ihmistä selkä vääränä sylissä, koska tämä toinen ihminen aistii, että äiti on nyt jotenkin pahantuulinen, minäpä takerrun häneen vielä tiukemmin kiinni. Iltapalat, iltapesut, iltasadut, tee kahden sarja ja toista joka ikinen ilta.

Se vaan tulee puskista, tämä yhtäkkinen väsymys, ja se häipyy niihin samoihin puskiin takaisin ihan kohta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun menen itsekin nukkumaan ja katson täydellisten lasteni suloisia kasvoja.

Siihen asti voin ihastella näitä kanoja: