Ikävän nyt kerron teille
Olen ollut töissä jo 4,5 kuukautta. Viihtynyt mainiosti.
Saman ajan mies on ollut kotona lasten kanssa, hänkin on viihtynyt mainiosti.
Lapset viihtyvät mainiosti.
Mutta silti meillä ikävöidään. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys, eikä tilanne ole mitenkään hallitsematon, mutta ikäväähän tämä ikävöinti on.
Itse pääsin nopeasti yli siitä ensipäivien pakahduttavasta ikävästä, joka sai soittamaan miehelle lounastauolla ja kyselemään, että miten siellä pärjätään. Nytkin whatsappailemme lähes päivittäin, mutta kyseessä ovat enemmän käytännön asiat (muista tuoda maitoa) kuin ikävän toitottaminen. Olen huomannut eläväni töissä kahdessa todellisuudessa, jossa toimistotyöntekijän rutiinit etenevät rinnakkain lapsiperheen rutiinien kanssa. Vaikka pidän kahvi- ja ruokataukoja eri aikaan töissä kuin kotona pitäisin, silti mielessäni päivittyvät alinomaa myös lasten aikataulut. Nyt niillä on ruoka. Nyt ne on varmaan jo nukahtaneet päikkäreille. Onkohan ne nyt just kauppahallissa kalaa hakemassa.
Oma ikäväni on siis hyvin hallinnassa, mutta aina mukana menossa, hiljaisena taustalla, mutta ei koskaan unohdu kotiin.
Lasten kokema ikävöinti on erilaista. Ja eri-ikäisten lasten kokema ikävöinti on sekin erilaista. Kuopuksen ikävä on fyysistä ja saa hakeutumaan iholle heti kun tulen kotiin. Välillä yksivuotiaamme ihan kirjaimellisesti yrittää tunkea itsensä paitani alle ja vielä lähemmäs, niin kiinni kuin vain suinkin pystyy. Hän ei vielä osaa tai halua kanavoida ikäväänsä kiukutteluun vaan paljastaa auliisti ikävän ikävänä, mitä sitä piilottelemaan.
Esikoisen tuntema ikävä on yhtä räjähtelevää kuin lapsi itse. Hänen ikävänsä on hämmentynyttä, ailahtelevaa, vastahakoista ja mustanpuhuvaa. Olen nyt näiden reilun neljän kuukauden aikana huomannut, että viikkomme etenevät aina samaa kaavaa noudattaen: alkuviikko on aurinkoisin, viikonloppuna on tankattu hellyyskiintiöitä täyteen äidinkin puolelta ja ne kantavat keskiviikkoon asti, ehkä jopa torstaihin. Mutta viimeistään torstaina esikoinen alkaa olla kiukkuinen. Äiti ei oikein pysty tekemään mitään oikein ja olisikin parempi, että äiti ei halaisi, ei suukottaisi, ei tekisi iltapesuja eikä toivottaisi edes hyvää yötä. Välillä kelpaan näinäkin päivinä hyvin lautapeliseuraksi tai sadunlukijaksi, välillä minut työnnetään päättäväisenä pois. Perjantaina aurinko alkaa taas jo pilkahdella, kun edessä on viikonloppu ja kaksi yhteistä vapaapäivää. Mutta vasta lauantaina äiti saa anteeksi sen, että on ollut ikävä. Sunnuntaina elelläänkin sitten kuherruskuukautta ja taas pärjätään puoliväliin viikkoa…
Välillä minua itkettää kovastikin se, kun esikoinen torjuu suukot ja halit ja kiepsahtaa sen sijaan iskän kaulaan ja käpertyy iskän kainaloon. Kääntää äidille kylmästi selän. Sanoo illalla sängystään, että äiti mene pois.
Ja niinä hetkinä, kun esikoiselle kelpaisi äidinkin kainalo, kuopus on aina välissä. Joko jo valmiiksi kainaloon käpertyneenä tai sitten mustasukkaisena mönkimässä viereen heti, kun ilmassa väreilee edes pieni aavistus siitä, että esikoinenkin tulisi äitin kylkeen kiinni. Ja kun kuopusta yrittää hetkeksi siirtää iskän syliin (joka päivisin on mitä mukavin paikka), alkaa armoton protestointi ja matkanteko takaisin äidin viereen. Yleensä tässä vaiheessa esikoinen antaa periksi (vaikka hänelle sanotaankin, että hän saa tietenkin olla äitin vieressä aina kun haluaa ja että molemmat rakkaat kyllä mahtuvat) ja siirtyy mieheni viereen, koska hänen toleranssinsa kuunnella pikkusiskon kitinää on hyvin olematon.
Koko ajan saa olla vanhemmuuden vatupassina miettimässä, että saavatko molemmat lapset nyt yhtä paljon. Tarpeeksi. Että miten sen kaiken rakkauden, hellyyden ja huolenpidon, jota tämä perhe pursuilee, saisi kanavoitua niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä? Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että esikoinen luulee, että kuopus on jotenkin syrjäyttänyt hänet. Kun molemmat ovat vielä niin pieniä mutta aivan eri tavalla ja tarvitsevat huomiota ja auttamista niin erilaisissa tilanteissa ja mittasuhteissa.
En tiedä. Kai tämä on ihan normaalia. Yksivuotiaan lahkeissaroikkumiskausi yhdistettynä kolmevuotiaan itsenäistymis-läheisyydenkaipuukuminauhaan, joka välillä liian pitkälle venyttyään napsahtelee kipeästi kaikkien iholle.
Ehkä pitäisi ennemmin keskittyä siihen nauruun, jota kuitenkin aika paljon raikaa. Kuopuksen suun muikeuteen, kun hän paahtaa polvikävelyä lastenhuoneesta olohuoneeseen kädet viuhtoen ja pullea massu edellä. Esikoisen pikkuvanhoihin viisauksiin ja rallatuksiin. Lasten yhdessäoloon, joka voi sekunnissa muuttua halista tönäisyksi ja raivoisasta kädestä kiskomisesta pikkusiskon autuaan onnelliseksi ilmeeksi, kun isosisko suostuu dramaattisen suurieleisesti hörppäämään siskon tarjoamasta lelukupista ja vieläpä kiittämään silmiään pyöritellen ”mehusta”.
Tasapuolista:
