Iso ilo fiksusta telkkarista
En erityisemmin pidä elektronisista vempaimista. Mitä nyt katson telkkaria, tallennan ohjelmia digiboksiin, katson toisinaan leffoja blu-ray -soittimen kautta, bloggaan ja opiskelen pöytätietokoneella, surffaan tabletilla, tekstailen Lumialla, otan tarvittaessa mukaan miniläppärin, valmistan kahvia Moccamasterilla tai Cupsololla, lämmitän taaperon ruokia mikrossa, soseutan keittoja sauvasekoittimella, vatkaan taikinat sähkövatkaimella, kiehautan veden vedenkeittimessä, pesen hampaani sähköhammasharjalla, kuvaan taaperon touhuja videokameralla ja niin edelleen – listaa voisi jatkaa vielä aika pitkään.
Hmm. No, en siis oikeastikaan erityisemmin pidä elektroniikasta. Joka laitteen mukana on ainakin sata metriä piuhaa ja monta pientä mysteeristä muovipussukkaa. Elektroniikka ei taatusti tuo hyvää feng shuita, mutta jotenkin sitä vain kertyy. Mieheni olikin siis melkoisen yllättynyt, kun minä, joka aina aiemmin olin tyrmännyt puheet uudesta telkkarista, ehdotin, että ostettaisiinko joku sellainen älytelkkari, jolla voisi helposti katsella netin kautta ohjelmia. Ajattelin lähinnä Netflixiä, josta olen varovaisen kiinnostunut. (Varovaisen kiinnostunut siksi, koska en tiedä, että onko siellä loppujen lopuksi tarpeeksi kattavasti ohjelmaa tarjolla?) Mietin myös, että olisi mahtavaa vuokrata leffoja suoraan telkkariin. Olen pari kertaa vuokrannut netistä leffan ja katsonut sen pöytäkoneen näytöltä, mutta siinä ei ole samanlaista fiilistä kuin sohvalla köllöttelyssä on.
Miestäni ei luonnollisesti tarvinnut mitenkään suostutella uuden television hankkimiseen, mutta yllättävän pitkään me kuitenkin maltoimme harkita, että tarvitsemmeko me uutta telkkaria vai emme. No, emmehän me sitä oikeasti olisi tarvinneet, vaan tämä ostos meni ihan täysin mieliteko-kategoriaan. Päädyimme Samsungin 46-tuumaiseen Smart TV -laitteeseen, josta en osaa sen kummemmin kertoa muuta kuin että hieno on ja toimii. Isompaakin mietimme, mutta mielestäni seuraava koko olisi ollut jo liian iso olohuoneeseemme. Olen aivan ihastunut telkkariimme: kaukosäädin, joka itsestäänselvästi on laitteen kuin laitteen tärkein osa, on selkeä ja sen nappeja on miellyttävä painaa. (Ei ole kuitenkaan Humaxin digiboksin kaukosäätimen voittanutta – minulla ja sillä on ainutlaatuinen, toisiamme pienestäkin vihjeestä ymmärtävä suhde.) Mieheni ei tainnut kiroilla kertaakaan uutta telkkaria asentaessaan, joten prosessi oli ilmeisesti näppärä ja kivuton.
Sitten niistä fiksuista ominaisuuksista, joiden vuoksi siis lähdin tätä hivenen rönsyilevää juttuani kirjoittamaan. Siitä huolimatta, että olin itse se, joka ehdotti älytelkkarin ostoa*, suhtauduin näihin ominaisuuksiin vähän epäluuloisesti. Lähtökohtainen olettamukseni on nimittäin pessimistisesti aina se, että jotain häikkää ilmenee kuitenkin. Toistaiseksi kaikki on kuitenkin sujunut mallikkaasti. Youtuben käyttö on hivenen hidasta, mutta ei niin hidasta, että telkkari olisi vaarassa lentää parvekkeelta. Taapero on vallan ihastunut Puutalobabyn vinkistä löytämääni Uki-piirrettyyn, joka on muuten varmasti yksi lapsiystävällisimmistä piirretyistä koskaan. Taaperolla onkin uusi tärkeä aamurutiini: hän käpertyy isänsä syliin sohvalle, ja yhdessä he katsovat yhden tai kaksi viiden minuutin mittaista Uki-pätkää. Mieheni on jo muutaman vuoden ajan katsonut MM-rallilähetykset Katsomon kautta, ja nyt sekin onnistuu sohvalla pötköttäen. (Huom: kaikki tekemisemme eivät kuitenkaan tähtää sohvallapötkötysajan maksimoimiseen, vaikka tämä juttu ehkä antaa vähän niin ymmärtää…)
Netflixiä emme ole vielä ottaneet käyttöön, mutta eilen päätimme rohkeasti kokeilla leffavuokrausta SF Anytimen kautta. Olin henkisesti varautunut kaikenlaiseen takkuamiseen ja hermojenmenettämiseen, mutta palvelu ei olisi voinut paremmin pelata! Haluamamme elokuva (Drive – muuten hyvä mutta vähempikin verimäärä olisi riittänyt) löytyi helposti kahtena vaihtoehtona, tavallisena ja HD:na. Tässä vaiheessa totesin miehelleni, että meillä ei taida tuollaista HD:ta olla, mihin hän puolestaan totesi huvittuneena, että kyllä meillä on. Valitsimme siis HD-version, joka lähti oitis pyörimään ja pyöri takkuamatta puolitoistatuntisen kestonsa loppuun asti. Voi sitä onnellisuutta, joka mieheni valtasi, kun hän tajusi, että ei enää hankalia autoreissuja leffavuokraamoon, ei enää ihmettelyä siitä, että mihin saa auton parkkiin ja että onko sitä haluamaamme leffaa edes tarjolla, ja mikä tärkeintä – ei enää yhtään hankalaa palautusreissua seuraavana päivänä.
Yhteenveto: hurraa Samsung, hurraa telkkari, hurraa Uki ja kumppanit, hurraa SF Anytime, hurraa elektroniikka! Ei kun siis…minunhan piti olla elektronisia vempaimia vastaan…
*Tosin täytyy huomauttaa, että mieheni on ehdottanut uuden telkkarin ostoa melkein joka kerta, kun olemme kävelleet televisio-osaston ohi tai kun kotiimme on tullut telkkarimainospostia tai jos puhe on kääntynyt televisioihin tai tai tai…