Isompi ikävä

Kahvia, kiitos!

Esikoisella on ruvennut olemaan isompi ikävä.

Ja mitä isompi ikävä hänellä on, sitä isomman palan joudun itsekin nielaisemaan lähtiessäni aamulla töihin.

Minä pärjään kyllä. Saavun toimistolle, teen työni. Välillä syön, juon kahvia, vaihdan pari sanaa työkavereiden kanssa. Lähden kotiin.

Kun avaan oven, vastassa on joko innosta hyppelevä esikoinen, joka puhua pulputtaa päivän puuhailunsa yrittäessään samaan aikaan kiivetä syliini tai sitten kaipauksesta kiukustunut esikoinen, joka ei ainakaan missään nimessä myönnä, että on ollut ikävä, vaikka se on kirjoitettu koko hänen pieneen olemukseensa kissankokoisin kirjaimin. 

Olen saanut tytöltä viimeisen viikon aikana rutistuksia ja haleja paljon enemmän kuin yleensä. Kun tulen kotiin, tytölle on tärkeää olla mahdollisimman lähellä, iholla, sylissä, vieressä. 

Eikä hän aina jaksaisi ymmärtää, että myös kuopus haluaa olla mahdollisimman lähellä ja sylissä. Usein heti töistä tultuani istun lattialla pitkän tovin siten, että molemmat lapset vain kiipeilevät ja mönkivät sylissäni. Sitten syödään päivällistä ja tilanne alkaa vähän rauhoittua, mutta en voi kieltää, ettenkö siinä lattialla istuessani ja lasten ikävän niin konkreettisesti tuntiessani aina tuntisi hiukan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että en olekaan enää aamusta iltaan läsnä. Nämä ilkeät piikit vihlaisevat välillä kovastikin, mutta onneksi päädyn aina samaan lopputulokseen - lapsilla on asiat tällä hetkellä mitä mainioimmin iskän kanssa kotona ollessaan, eikä se, että heillä on minua ikävä, ole mikään maailmanloppu. Samalla tavalla esikoinen ikävöi isäänsä minun kotona ollessani, eikä siitä varmaan syyllistynyt kukaan. 

Tämä viikko on muutenkin ollut töissä aika raskas (olen ollut alityöllistetty ja siksi hyvin tylsistynyt). On outoa - tai itse asiassa varmaan hyvin loogista - että mitä enemmän teen töitä, sitä virkeämpi olen ja jos työpäivä lipsahtaa edes hiukan peukaloiden pyörittämisen linjalle, väsähdän henkisesti. 

Nyt pitäisi jaksaa piristyä ja skarpata, lauantaina nimittäin juhlitaan esikoisen kolmevuotissynttäreitä, joten täällä kotona sitä tekemistä todellakin riittää. Tänään aloitettiin leipomistouhut ja kohta ruvetaan paketoimaan lahjoja. Ihanaa! :)

Kommentit

Jeba
Tuuliajolla

Meillä on ollu jo pidemmän aikaa ( öööh... varmaan jotain reilu kaks kuukautta, tai sen jälkeen kun poika aloitti vesirokon jälkeen päiväkodin uudestaan... ) niin ihan hirveetä ikävää pojan puolelta! Mä olen tästä aikasemminkin kirjoittanut sulle, miten se ikävä on oikeen hysteeristä ja muhun tarrautuminen on todella ahdistavaa! Tätä on jatkunut meillä jo niin kauan ja juuri niin hysteerisenä, että huomaan itse ärsyyntyväni siitä, kun poika roikkuu jalassa itkien vaikka mennään tutun ystäväni luokse leikkimään hänen lastensa kanssa, tai jos meille tulee tuttuja vieraita tai jos mä lähden vaikka punttisalille.

Huoh. Voisin ehkä kirjoittaa tästä oman postauksensa.....?

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Onkohan se jotain oikein kunnon eroahdistusta? Meillä on esikoisella olleet vierastamisen lisäksi sellaiset selkeämmät, voimakkaat eroahdistuspuuskat siinä tyypillisessä vaiheessa 9 - 10 kk iässä ja sitten myös noin 2 - 2,5-vuotiaana...ja nyt tämä ikävä on tosiaan ennemminkin ikävää, ei sellaista takertuvaa eroahdistusta. 

Varmasti on raskasta sulle, huoh. Kirjoita ihmeessä aiheesta oma postaus, siinä voi omatkin ajatukset ja tuntemukset asian suhteen jotenkin selkeytyä :)

Jeba
Tuuliajolla

No sitä mäkin olen miettinyt, että josko se olis sitä. Mutten oo sitte kuitenkaan ollut ihan varma ja olen neuvolaankin soittanut ja vuodattanut, kun tuntuu siltä ku pää halkeis! :D Ja tosiaan, poika on juuri sen 2,5 vuotta juuri nyt, eli kaiken järjen mukaan kyse voisi olla juurikin siitä. Mimmosta se teillä silloin oli?

Juu, niin varmasti voiskin. Täytyy kattoo koska olisi siihen kunnolla aikaa! :)

Kommentoi