Jörö-Jukan ja Känkkäränkän jälkeläinen?
Aloitanpa tämänkertaisen postauksen samalla tavalla kuin tyttö tykkää aloittaa omat pienet tarinansa: ”Eräänä aamuna tapahtui…”
Eräänä aamuna viime viikolla tapahtui sellaista, että lastensängystä ei herännytkään se aurinkoinen maailmaa syleilevä parivuotias kujeilija vaan jokin sellainen palavasilmäinen olento, jonka voisi hyvin ajatella Jörö-Jukan ja Känkkäränkän rakkauden hedelmäksi. Olemme pitkin kevättä miettineet, että ”onko tämä nyt sitä uhmaikää?” ja jos minulla olisi aikakone, kävisin saman tien huikkaamassa itselleni, että ehei, ei ole.
TÄMÄ on uhmaikää:
– vartin raivarit siitä, kun iskä antoi D-vitamiinin, vaikka yleensä äiti antaa
– puolen tunnin huutomyrsky siitä, kun tyttö heräsi ja oli uusi aamu
– parikymmentä minuuttia PEITTO EI TOIMI! -kirkumista siitä hyvästä, että tyttö on itse vimmoissaan kieputtanut itsensä solmuun peiton alle
– palosireenin kaltaista ujellusta sen vuoksi, että tytölle tarjottiin lohdutukseksi unipupua, jonka hän HALUAA! EI HALUA! HALUAAAAA! EI HALUA! HALUAAAAAA!
– unissaan hoettuja EI HALUA -lausahduksia eri aiheiden tiimoilta
– varmuuden vuoksi joka asiayhteyteen täytyy huikata EI!
– raivoisaa kiemurtelua ympäri lattioita, kun traumatisoimme lapsemme kertomalla, että välipalaksi on vadelma-mustikkajugurttia.
Yllä vain muutama esimerkki viime ja kuluvan viikon jännittävistä tapahtumista Uhmatalossa. Kiukkukohtaukset johtavat lopulta aina ”äitin sylkkyyn” -nyyhkäisyyn ja asiaankuuluviin lohdutuksiin. Kuten naiset usein, meidänkin tyttömme tykkää puida tunteitaan ja käy mielellään läpi raivoamiseen johtaneita syitä sen jälkeen, kun mieli on hiukan tyynempi.
Voin kertoa, että päivänä muutamana viime viikolla Google teki kovasti töitä puolestani etsiessäni uhmaikään liittyvää tietoa. MLL:n artikkeli osui ja upposi: tämähän on kirjoitettu meidän lapsestamme!
”2-vuotias on hurmaava ja avulias pikku touhuilija ja varsin ihanaa seuraa. Hän on mielestään iso ja taitava ja haluaa harjoitella erilaisia arjen taitoja – vanhempien rohkaisu ja kehut ovat tärkeitä!”
Kyllä, suurimman osan ajasta kaksivuotiaamme on juuri tällainen. Mutta päivä päivältä enemmän myös tällainen:
”Toisaalta 2-vuotiaassa on aimo annos tulta ja tappuraa: useimmilla lapsilla oman tahdon kehittyminen näkyy vahvana tässä iässä.”
Huomasimme jo vauvavuoden aikana, että tytön temperamenttipiirteisiin kuuluu taipumus ilmaista asiat – sekä myönteiset että kielteiset – hyvin voimakkaasti. Sen takia emme olekaan olleet erityisen yllättyneitä siitä, että tyttö kuuluu alla olevan esimerkin kategorioissa siihen jälkimmäiseen eli vahvan tahtomisen ryhmään:
”Joillakin lapsilla tahtomisen harjoittelu menee ohi huomaamattomammin, joillakin se on hyvin vahvaa tahtomista aamusta iltaan: ”Anna vettä! Ei kun maitoa! Toinen muki! En halua! Ei! Ei!””
Uhmaamisen ja tahtomisen harjoittelun lisäksi meillä on parin viikon sisällä ruvennut esiintymään eroahdistusta. En ollut tiennyt, että sekin kuuluu tähän ikään:
”Äskettäin 2 vuotta täyttänyt lapsi pelkää usein äidistä eroon joutumista.”
Tällä hetkellä tyttö protestoi jopa sitä, jos yritän mennä vessaan ilman häntä. Olenkin ruvennut nyt entistä enemmän murehtimaan sitä, että miten tyttö pärjää ne (toivottavasti vain) pari päivää, jotka olen sairaalassa uuden vauvan kanssa? Miehen kesäloma alkaa vasta laskettua aikaa seuraavalla viikolla, joten jos vauva syntyy kutakuinkin lasketun ajan tienoilla, mummi tulee tyttöä hoitamaan. Vaikka mummi onkin tytölle tuttu ja turvallinen läheinen, ei se välttämättä tyttöä paljon lohduta, jos eroahdistus puskee voimakkaana päälle. (Voiko eroahdistus häipyä yhtä nopeasti kuin tulikin? Toivottavasti.)
”2-vuotias lapsi puuhailee jo mielellään joitain aikoja itsekseen omissa leikeissään, mutta haluaa käydä välillä tankkaamassa vanhemman tai tutun aikuisen sylissä hellyyttä ja turvallisuutta ja sitten taas palata turvallisin mielin leikkeihinsä. Lapsi saattaa vaikuttaa päättäväiseltä ja itsenäiseltä, mutta hän on myös herkkä ja tarvitsee vielä paljon vanhemman tai tutun aikuisen syliä, aikaa ja läheisyyttä.”
Mielestäni on aivan ihanaa, kun niinä harvoina hetkinä, jolloin tyttö yhtäkkiä leikkiikin jonkin aikaa itsekseen, hän tupsahtaa yhtäkkiä halaamaan tai käymään sylissä ja jatkaa sitten innoissaan leikkejään.
”Lapsella voi olla pelkoja. Oudot äänet tai omat naarmut voivat huolestuttaa häntä kovasti. Mielikuvituksen vilkastuessa lapselle voi tulla painajaisunia.”
Tässä vaiheessa artikkelia rupesin jo epäilemään, että onko tyttökin lukenut tämän saman jutun ja päättänyt sitten toimia ikätason edellyttämästi? Tämäkin nimittäin täsmää. Aivan yhtäkkiä parin viikon aikana tyttö on ruvennut hiukan pelkäämään esimerkiksi imurin ääntä, vaikka aiemmin olisi voinut vaikka halailla käynnissä olevaa imuria. Rappukäytävästä kantautuvat kolinat, viereisellä kaistalla hyrräävä kuorma-auto ja monet muut vastaavat äänet saavat tytön kysymään välittömästi: ”Mikä ääni?” Olemme myös ihmetelleet mieheni kanssa viime aikoina, että voiko tämänikäinen jo nähdä painajaisia, kun tyttö on pari kertaa herännyt alkuillasta itkemään ja selittämään sekavia. Tämän artikkelin mukaan kyseessä voivat tosiaan ollakin painajaiset. Mielikuvitus tytöllä ainakin on vilkastunut, sillä muutaman viime viikon aikana hän on ruvennut keksimään pieniä tarinoita.
Lopuksi vielä artikkelin tärkein anti:
”Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on vakuuttaa, että lapsi on kiukkupäisenäkin hänelle rakas eikä maailma hajoa kiukkuun. Vanhemman tehtävä on myös pitää rauhallisesti ja määrätietoisesti kiinni järkevistä ja perustelluista rajoista. Näin hän auttaa lastaan rakentamaan totuudenmukaista kuvaa itsestään ja kyvyistään sekä myös siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja oikein.”
Olemme ainakin kovasti yrittäneet välittää tytölle sellaista ajatusmaailmaa, että kyllä tähän maailmaan kiukkua mahtuu ja että hän on kiukutellessaankin meille rakas ja tärkeä. Mutta välillä on kyllä vaikeaa pysytellä tyynenä ja rauhallisena, varsinkin, kun edustaa itsekin sitä voimakkaasti asioihin reagoivaa temperamenttityyppiä. Esimerkiksi eilen huusin tytölle parin tunnin on/off-kiukuttelun, mankumisen ja temppuilun jälkeen, että ”no kuule, äiti vie sitten kaikki sun lelut roskiin!”. Tyttö katsoi minua tyynesti ja totesi sitten: ”EI HALUA!”