Kappas, se on kaamos taas
Viime viikolla itkin joka päivä. Iltapäivisin minua huimasi ja välillä kuljin seinistä tukea ottaen. Pinnani oli lyhyempi kuin omat sääreni, ja se on lyhyyttä se. Hermostuin pienistäkin vastoinkäymisistä tai itse asiassa en edes tarvinnut vastoinkäymisiä hermostuakseni. Ajatukseni poukkoilivat yhdestä synkästä asiasta seuraavaan ja istuin sohvalla mummonuttura päässä päivittelemässä, että mihin tämä maailma oikein on menossa. Ulkona satoi, satoi ropisi ja tunsin olevani Ihaa-aasiakin apeampi tapaus.
Velloin synkkyydessäni ja mietin, että tilikin tyhjenee melkein itsekseen. Kaikkihan tässä loppuu: rahat, jaksaminen, kärsivällisyys, hermot…kunpa saisin vain nukkua! Miten voinkin olla näin väsynyt? Viime yö oli ihan kelvollinen yö, miksi siis itken väsymystäni jo aamukymmeneltä? Antakaa minulle suklaata, viltti ja Gilmoren tytöt, minusta ei ole nyt muuhun.
Kun olen niin huono äitikin. Taas menin tiuskimaan esikoiselle, vaikka häntä olisi vain huvittanut pomppia kylmällä parvekkeella ilman sukkia…ja tussitkin takavarikoin, vaikka tyttö oli vain kekseliäästi värittänyt niillä omat sukkansa. Huono, huono äiti! Vauvakin vain nukkuu, rassukka, onkohan sillä edes lämmin tuolla vaunuissa? Ja taas kyyneleet kihosivat silmiini.
Kun mies tuli viime viikon torstaina iltavuoron jälkeen kotiin, oli häntä vastassa esikoisenkin vauvavuodelta tuttu rouva Hermo R. Aunio, joka purskahti miehensä nähdessään itkuun ja sopersi, ettei ole varma omasta jaksamisestaan. Lykkäsin vauvan miehen syliin ja vetäydyin sohvannurkkaan luottovilttini alle.
”MIKSI MULLA ON NÄIN KURJA OLO!” ulvoin.
”Ainahan sä olet syksyisin tällainen”, mies tuumasi rauhallisesti vauvan poskia suukotellessaan. ”Se menee kyllä ohi.”
Ja ah, mikä helpotus mieleni valtasi. Niin joo, se kaamos. En olekaan huono äiti! Kyllä se vauvakin siellä vaunuissaan ihan hyvin tarkeni, eikä esikoinen ollut moksiskaan, vaikka tussit vietiinkin. Eikä tilini olekaan tyhjentynyt kaamoksen voimin ihan itsestään, vaan ihan tutun oloinen saldohan siellä tässä kohtaa kuuta näyttäisi olevan. Tällä kertaa vain pääsi käymään niin, että kaamos yllätti minut yhtä varmasti kuin talvi autoilijat, ja olin jo kokenut muodonmuutoksen Ihaa-aasiksi ennen kuin mieheni tyyni toteamus muistutti minua siitä, ettei kyseessä ole mitään kaamosta kummempaa.
Paitsi että kyllä se kaamos aika pirullinen vastus on. Olen jo pitkään epäillyt kuuluvani siihen epäonniseen vähemmistöön, jota kaamos ei pelkästään väsytä ja rasita vaan jonka kaamos onnistuu oikein kunnolla masentamaan. Koska kyseessä on kausiluonteinen masennus, joka menee ohi itsestään kevään tullessa, ei se ole koskaan tuntunut niin vakavalta kuin sellainen masennus, johon ei aurinko autakaan. Tämän vuoksi en myöskään heti hoksannut, että aivan, tässähän on siirrytty taas siihen talviaikaan, mikä omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että kanssani saman viltin alle yrittävät käpertyä seuraavat ei-toivotut seuralaiset: ”surullisuus, alentunut mieliala, ahdistuneisuus, ärtyneisyys, mielihyvän ja mielenkiinnon kokemisen menettäminen sekä arvottomuuden, syyllisyyden ja toivottomuuden tunteet”.
Mielialaoireiden lisäksi kaamoksen järjestämissä pikkujouluissa tarjoillaan ”lisääntynyttä unentarvetta, fyysisen aktiivisuuden vähenemistä, ruokahalun kasvua ja väsymystä”. Ei mitkään sesongin pirteimmät kemut, voin kertoa.
No, kaamosmasennus rupeaa yleensä lievittymään ”jo” tuossa helmi-maaliskuussa. Ja omalla kohdallani onneksi vielä aikaisemmin, itselleni kun tämä marraskuu on aina ollut se pahin kuukausi, jonka jälkeen on ruvennut jo vähän helpottamaan. Joulunodotus on nimittäin kaltaiselleni jouluttelijalle aika hyvä kaamoksenkarkotuslääke ja kun vuosi vaihtuu, mieleni siirtyykin jo odottamaan kevättä ja kesää.
Löytyykö teistä lukijoista kaamosmasennukselle alttiita kohtalotovereita? Mikä piristää sinua eniten kaamoksen keskellä?
Blogissa käytetty lähde ja lisätietoa kaamosmasennuksesta: Terveyskirjasto