Koiramme Essi

Kahvia, kiitos!

Tasan vuosi sitten teimme mieheni kanssa tähänastisen elämäni raskaimman reissun. Rakas Essi-koiramme lähti kanssamme eläinlääkäriin mutta ei tullut enää kanssamme takaisin kotiin. En ole koskaan itkenyt mitään niin paljon kuin itkin Essiä. Tänä vuonna se täyttäisi jo kymmenen vuotta. 

Lumikuonoinen talvipentu: 

Vuonna 2009 Essiltä leikattiin katkennut polven takaristiside takatassusta ja kävi ilmi, että niin siinä kuin toisessakin takatassussa oli paha nivelrikko. Olimmehan me sitä jo arvelleetkin. Emme vain olleet halunneet puhua siitä, ajatuksella, että jos sitä ei sano ääneen, se ei ole totta. Leikkaus sinänsä sujui hyvin ja kuntoutuskin lähti hyvin käyntiin. Mutta sitten tuli takapakkia, eikä tassu koskaan palautunut lähellekään sellaista tassua, jonka aktiivinen rottweiler tarvitsee. Essi myös tukeutui paljon toisen takatassunsa varaan, mikä tietenkin pahensi tilannetta entisestään.

Uupunut toipilas:

 

Pikkuhiljaa Essistä tuli alakuloinen. Ei sitä enää niin kiinnostanut. Se murahteli ja huokaili käydessään makuulle tai noustessaan ylös. Se ei mielellään kävellyt portaita. Siis se Essi, joka aiemmin uteliaisuuttaan kiipesi jopa erään mökin kapeita ja jyrkkiä tikkaita ylös vintille ja ihmetteli siellä sitten, että miten täältä alas. (Meidän avullamme, kuinkas muutenkaan.) Yhtäkkiä huomasimme, että ylivilkas jokapaikansähläri-Essi olikin harmaakuonoinen, apeakatseinen, kankea vanhus. Se Essi, joka nuorempana valitsi metsän paksuimman ja pisimmän oksan ja kantoi sitä ylväänä, olikin nyt Essi, joka varovasti poimi suuhunsa piskuisen oksanpätkän ja saattoi sitä näön vuoksi vähän retuuttaa, ikään kuin esittääkseen, että kaikki on ihan hyvin. Esittämisessä Essi oli aina tosi hyvä; se osasi olla vieraskorea, se osasi teeskennellä olleensa päiväkausia ilman ruokaa, se osasi esittää, että ei satu mihinkään.

Muistan sen Essin, joka kirmasi lumihangessa, loikki kiveltä toiselle, hyppeli kantojen ja puunrunkojen yli, juoksi kieli pitkällä tuhatta ja sataa ("täysillä" oli pitkään Essin ainoa toimintamoodi) ja kantoi ylpeydestä tihkuen frisbeetä tai vesipulloani lenkillä. Kantoipa se joskus kaupasta kotiin omat jälkiuunileipänsä tai puruluunsakin. Sitä raihnaisempaa Essiä, jonka "juokseminen" sujui niin vaivalloisesti, että teki kipeää katsoa, ei ole niin helppo muistella.

Essi voimiensa tunnossa:

"

Essi ystävänsä Blufin kanssa nokosilla:

 

Essistä, kuten varmasti jokaisesta poisnukkuneesta koirasta, olisi tuhat tarinaa kerrottavana. Meille Essi oli maailman persoonallisin koira. Se oli fiksu monessa asiassa mutta hölmö vähintään yhtä monessa. Se oli samanaikaisesti levoton ja laiska. Sen ahneus saavutti välillä huvittavat mittasuhteet, silti se odotti kärsivällisenä lupaa aloittaa ruokailu. Se suhtautui avoimin mielin uusiin ihmisiin mutta pelkäsi lumiukkoja. Se rakasti autoilua. Se halusi istua ihmisten sylissä, eikä ymmärtänyt, miksi ei olisi saanut. Sillä oli monta rakasta petiä, joissa se kehitteli toinen toistaan mielikuvituksellisempia nukkuma-asentoja. Kerran se teki reiän patjakankaaseen ja mönki sen sisälle nukkumaan.

Tässä yksi Essin petisuosikki, pehmoinen ja suojaisa pesäluola oman patjani alla sinkkukämpässäni:

 

Essi oli satunnaisessa "pahanteossaan" suunnitelmallinen ja ovela. Sille ei kuitenkaan voinut olla kauan vihainen, eikä Essikään koskaan kantanut kaunaa, vaikka ruoka olisi hetken myöhästynyt, tosin se hautoi synkkiä ja kostonhimoisia ajatuksia ihan h-hetkeen asti ja antoi sitten heti anteeksi. Se oli monella tavalla koiramaisen uskollinen, silti välillä tuntui, että se olisi ollut valmis myymään meidät puolikkaastakin nakista. Se luotti meihin täysin, ja se on se kipein asia kestää. Miten luottavaisin mielin se lähti mukaamme viimeiselle autoreissulleen. Sitä on vaikea antaa itselleen anteeksi, vaikka tietääkin tehneensä Essin kannalta oikean ratkaisun.

Vielä vuodenkin jälkeen muistaa kirkkaasti ne ensimmäiset tunnit ja päivät ilman Essiä...se kauhunkouraisu mahanpohjassa, kun ensin pienen hetken ajan salli itselleen sen mahdottoman ajatuksen, että Essin voisi vielä saada takaisin. Ja kun sitten tajusi, että ei, eihän Essiä saa koskaan takaisin. 

Onneksi on valokuvat, videot ja ennen kaikkea ne tuhannet muistot koirasta, joka vuosia uimataidotonta esitettyään ui viimeisellä saaristoreissullaan metrin ja palasi sitten omahyväisyyttä puhkuen rantaan. 

 

P.s. Kertokaa ihmeessä omat koiratarinanne! Millaista surutyötä olette tehneet, oletteko pystyneet ottamaan toista koiraa, mitkä ovat ne rakkaimmat muistot koirastanne? Nyt menen keittämään täyden pannun kahvia Essin kunniaksi.

Kommentit

Nuoruudessa kotona oli kaksikin koiraa, toisesta elämä jätti kesähelteiden vuoksi ja vaikka reppana vietiin helsinkiin asti hoitoon, ei se siitä selvinnyt (koirassa ei ollut vikaa/passittivat kotiin nesteytyksien yms. jälkeen, joten tietenkin kuoli kotimatkalla). Itse en tuolla reissulla ollut vaan jäin mummolaan kun vanhemmat olivat helsingissä ja nukkuivat yöt autossa koiran ollessa hoidossa. Tietenkin hieman katkera siitä, että hellehalvausta eivät "osanneet hoitaa" (no en tiedä mitä ajattelivat ja mitä tekivät, mutta siltä se tuntui) ja laittoivat koiraa takaisin kohti rankkaa kotimatkaa, mutta elämä on.. Tietenkin tuli itkettyä päiväkausia kun vanhemmat lopulta kuolleen koiran kanssa reissulta palasivat.

Jälkimmäinen koira taas alkoi vuosikausia tuon jälkeen olla jo siinä 13v ja vaivoja riitti. Yhtenä kesäpäivänä ressukan naama oli aivan turvonnut, eikä oikein kuullut kunnolla ja hortoili minne sattuu. Vietiin sitten eläinlääkäriin että saisi apua mikä ikinä allerginen reaktio sille olikin tullut, mutta päivystävä vain totesi että eiköhän tämä kaveri ole jo nähnyt riittävän pitkän elämän. Tuo ilmoitus tuli täysin puskista ja tietenkin kun mitään kännykkääkään ei ollut niin äiti joutui siinä tekemään vaikean päätöksen yksin, mitä kotonakin jälkikäteen  kovasti kritisoitiin surun murtamana. Paluu matkalla äitini sanoi, että ei enää ikinä koiraa ja molemmat itkimme kotimatkan valtoimenaan, koiran ollessa ikiunessa takapenkillä.

Pitkään sitä olikin olo että ei kestä sitä surua ja tuskaa ja itki silmät turvoksiin monet päivät. Sitten sitä pikku hiljaa alkoi hymyäkin näkyä kun muisteli niitä iloisia hetkiä mitä kuitenkin rakkaan koiran kanssa oli saanut viettää, kaikki ne koijailut, persoonalliset tavat ja hellyyttävät hetket. Tuosta jotain vuosikymmen taas pääsi vierähtämään ja sitten omaan kotiin tulikin ihan oma koira, jonka kanssa tässä on jo tullut kuutisen vuotta onnellisia muistoja kerrytettyä ja toivottavasti vielä ainakin seuraavat kuusi vielä saamme yhdessä maailmaa tutkia.

Kerkesin jo lätkäisemään tuon eteenpäin, mutta jaksamisia surun keskelle ja muista että rakkaasi eli varmastikin hyvän ja onnellisen elämän eikä sen perään tarvitse surra vaan iloitsee ja vaalii niitä ihania hetkiä jotka kerkesitte yhdessä viettämään. Kauhea, alkaa ihan itkettää, mutta tsemiä :) (nyt ajatukset muualle)

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Kiitos tsemppaamisesta, smuikku! Nyt kun Essin kuolemasta on jo vuosi, suru ei ole niin vahvasti läsnä koko ajan vaan just ne mainitsemasi ihanat hetket, niitä kyllä vaalitaan :) 

Nuo kesähelteet ovat kyllä koirille vaarallisia! Selvisikö muuten sen toisen koiran kohdalla, että oliko joku allerginen reaktio? 13-vuotias on jo tosi vanha, varmasti elänyt hyvän onnellisen elämän :)  

Iloisia kevätpäiviä sulle ja koiralle!

^Lääkäri ei muistaakseni oikein siihen ottanut kantaa vaan kääntyi melkein heti keskusteluksi lopettamisesta. Sellaiselta koira kuitenkin näytti että olisi allergisen reaktion saanut. (mitä nyt omakin koira välillä saanut reaktiota niin samallalailla naama turpoaa hetkellisesti, mutta tuolloin ei näyttänyt menevän ohi vaan pelättiin että ei kohta voi hengittää jos pahaksi äityy niin vietiin hakemaan apua ja noh, toisinhan siinä kävi).

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Tuosta smuikun jutusta tulikin mieleeni, että Essikin sai kerran allergisen reaktion. Käytiin lenkillä, Essi oli jotain päässyt haistamaan tai maistamaan tai jokin oli pistänyt sitä, en vieläkään tiedä mitä oikein tapahtui, mutta sillä turposi silmienympärykset ihan järkysti. Ja mä en edes ensin huomannut koko asiaa, koska Essi oli ollut tottelematon ja mä olin päättänyt rangaistukseksi olla huomioimatta sitä. No lopulta oli pakko huomioida, kun se tuli tökkimään mua käteen sinnikkäästi ja sitten mä tajusin, että APUA, sillähän ei edes näy silmiä sen turvotuksen keskeltä!!! No mitäs muutakaan tuossa tilanteessa voi tehdä kuin soittaa - äidille...joka sitten neuvoi, että soitapa eläinlääkärille. Joka neuvoi, että käypä apteekissa hakemassa kyytabletteja. En ole vielä koskaan pyöräillyt NIIN nopeaa, vaikka aika nopsasti pyörällä yleensä päästelenkin ja kiskoin apteekin ovet auki dramaattisesti ja ääni hengästymisestä vinkuen sain kakaistua, että kyytabletteja, kyytabletteja! Niillä se turvotus sitten lähtikin nopeasti laskemaan ja Essi sai esittää marttyyria, kun mä podin huonoa omaatuntoa siitä huomioimattomuudestani :D

Voi, ihana Essi <3

 

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Kiitos, kerttuli! Ihana se olikin <3.

 

Jonana

Meillä oli kotona aikoinaan aina koira. Ensimmäinen ei selvinnyt synnytyksestä, tai oikeastaan synnytyksestä selvisi, mutta pentujen ollessa alle neljä viikkoa, se jouduttiin lopettamaan. Pennuista tulikin sitten meille ihmisille (itse olin silloin alle 10v.) todella läheisiä, koska jouduttiin niitä melko intensiivisesti hoitamaan kun olivat niin pieniä.  Näistä pennuista yksi jäi sitten meille. 

Peppi-koirasta tuli minulle todella läheinen ja tärkeä. Koira oli ulkona oleva metsästyskoira, mutta tohusin sen kanssa päivät pitkät ja koulutin osaamiseni mukaan. Kotoa pois muuttaessa oli ikävä suuri. Sitten koitti surun päivä, kun koira meni huonoon kuntoon. Eläinlääkäri kävi sitä kerran kotona katsomassa ja totesi, että vielä ei ole koiran olotilan takia pakko tehdä ratkaisuja, huonosta kunnosta huolimatta sillä ei ollut kipuja. Lopulta kuitenkin vanhempani totesivat, että nyt on aika viedä Peppi viimeisen kerran eläinlääkärille, ja Peppi kuolikin matkanvarrella auton takapenkille.

Vaikka kotona en enää vakituiseen silloin asunutkaan, oli koiran puuttuminen kotiin tullessa outoa. Minulla oli ollut kova koirakuume jo aiemmin, mutta silloin se alkoi olla todella paha. Päätin, että kun opiskeluni ja elämäntilanteeni on hieman tasaisempaa, koiran hankin. Sitten löysinkin tämän elämäni miehen, joka myös tahtoi koiran. Samana syksynä, kun muutimme yhteen, hankimme koiramme Elmon. Toissa syksynä tuli sitten kauhea hätä. Elmo alkoi ripuloida, ei vielä mitään hätää, aina välillähän vatsa menee sekaisin. Seuraavalla viikolla sitten alkoi oksentelu ja yhden päivän aikana se meni todella heikkoon kuntoon. Soitin ell päivystykseen, josta sanottiin, että tulla viideltä. Menimme sovittuun aikaan, mutta sisälle ei päästykään heti, koska päivystäjä olikin leikkausta tekemässä. Odottelimme tosi heikossa kunnossa olevan koiran kanssa pitkään, kunnes lopulta pääsimme vastaanotolle muistaakseni yhdeksän aikoihin. Siinä vaiheessa Elmolta ei enää saatu verikoetta kuin pari pisaraa, eikä koiralla ollut yhtään virtaa pyristellä vastaan kun niitä viimesiä pisaroita koitettiin ulos puristaa. Sille laitettiin tippa ja pistettiin lämpöpatkalle ja vilttien alle lämpimään. Oli siis siinä vaiheessa myös alilämmöllä. Verta oli saatu niin vähän, että siitä ei edes saatu tehtyä mitään kokeita. Eläinlääkäri oli hyvin pessimistinen, sanoi, että vaihtoehdot ovat yrittää nesteyttää ja katsoa tapahtuuko jotain, lähteä viemään monen sadan kilometrin päähän Helsinkiin hoitoon, joskaan ei tietoa selviäisikö matkaa, tai sitten eutanasia. Jälkimmäistä en voinutkaan kuvitella, en myöskään tahtonut Elmonkin kuolevan auton takapenkille. Päätimme siis yrittää, auttaisiko nesteytys. Eläinlääkäri lupasi, että voimme olla siellä niin pitkään, kuin hänkin on.

Viisi tuntia tipassa ja koiraan tiputettiin 2 l nestettä (koira painoi lääkärille tullessa 12,8kg). Elmo alkoi hieman virkistyä ja eläinkääkäri antoi mukaamme kasan reseptejä. Hän varoitti, että Elmolle ei välttämättä vesi maistu, mutta pitäisi koittaa vaikka ruiskulla suuhun sitä saada. Miten kävikään, ulos mennessä kun vettä tarjottiin, joikin se heti koko kupillisen. Toipuminen alkoikin niin pian!

Tästä kaikesta selvittiin melko hyvin säikähdyksellä. Seuraavana aamuna Elmo säntäsi minun perääni, kun menin keittiöön, heti siis ruoka maistui. Lääkkeet jäi suurin osa antamatta, koska niitä olisi pitänyt antaa tyjään vatsaan monta tuntia ennen syömistä - ei kait me koiraamme nälässä pidetä jos se sitä ruokaa nyt haluais! Mitään virallista diagnoosia ei siis saatu, mutta Parvovirusta epäilimme. Pidimme siis varulta parin viikon tauon harrastuksista ja koiratreffeistä, vaikka koira olisi ollut jo kaksi päivää tapahtuman jälkeen täysissä voimissa.  Tuntuu, että tämä tapahtuma vaan suurensi Elmon merkitystä elämässämme. Ehdin sen viiden tunnin eläinlääkärin lattialla istumisen aikana miettiä liikaa, enää en halua kuvitellakaan mitä tekisin, jos Elmolle jotain sattuisi. Toki tiedän, että koira ei elä ikuisesti, mutta Elmo on vasta 4-vuotias ja uskon meillä olevan vielä useita yhteisiä vuosia edessä.

Koira voi olla tärkeä <3

(kauhea miten pitkä vuodatus nyt tuli o: )

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Voi onneksi selvisitte säikähdyksellä, Jonana! Koirat niin kuin eläimet yleensäkin ovat kyllä melkoisen sitkeitä otuksia. Mä luin ihan sydän sykkyrällä, että miten kävi - onneksi kävi hyvin <3.

Essinkin suhteen oli yksi tosi iso säikähdys: sille kehittyi heti ekan juoksuajan jälkeen vakava ja salakavala märkäkohtu, joka huomattiin aika viime tipassa (luultiin, että sillä on valeraskaus). Märkäkohtu todettiin ultrassa ja kohdunpoistoleikkaus saatiin muistaakseni heti seuraavaksi päiväksi. Yöllä Essin vointi kuitenkin kääntyi tosi huonoksi ja se vain läähätti tuskissaan. Vietiin se päivystävälle eläinlääkärille saamaan kipulääkettä ja heti aamulla mun isä lähti viemään Essiä leikkaukseen, vaikka aika olikin vasta iltapäivällä. Onneksi se leikattiin heti ja toipuminen olikin sitten supernopeaa, koska Essi oli vielä niin nuori. Isosta operaatiosta huolimatta se suurin piirtein heitteli kärrynpyöriä matkalla eläinlääkäristä autolle :)

En ole suoranaisesti menettänyt koiran, mutta menetin sen erossa. Koira ei ollut minun, mutta side syntyi. Koira oli minulle hetken kaikki kaikessa. Joskus olen miettinyt missä se on, millaisen elämän se vietti. Edelleenkin haluan uskoa sen olevan elossa siitä huolimatta että se luultavasti lähestyisi kohta 15  jos elossa olisi. 

Itse huomasin kuulevani välillä tassujen ropinaa ja koiran huokaisuja. Kyllä se koiran menettäminen sattuu, olipa kyseessä ero taikka koiran poismeno. 

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Tuollainen koiran erossa menettäminen on kyllä tosi surullista. Mua ainakin raastaisi se, jos en tietäisi koiran voinnista tai kohtalosta. Toivottavasti tämä koira vietti/viettää hyvää elämää ja nauttii makkarasta! :)

Kommentoi