Korkeasaaressa
Lähdimme tänään jo hyvissä ajoin ajelemaan Helsinkiin ja Korkeasaareen. Foreca-turhautumisestani viisastuneena maltoin pysytellä kaukana sääennustepalveluista, ettei lähteminen taas lykkääntyisi. Rupeaa nimittäin olemaan viimeiset mahdolliset hetket kävellä pitkiä matkoja ympäri Korkeasaarta tällä pallomahalla varustettuna, sillä liitoskivut ovat vihdoin löytäneet myös minun luokseni. Onneksi ne eivät (ainakaan toistaiseksi) noudata mitään loogista mitä raskaampaa, sitä enemmän kipuja -kaavaa, joten selvisin tämän päivän kävelyurakasta melkein kokonaan ilman inhottavia vihlaisuja. (Eilen sen sijaan Skanssissa käydessämme ja pienen vaivaisen matkan käveltyäni liitoskivut iskivät kimppuuni niin kiukkuisesti, että jouduin odottelemaan parkkihallin kulmalla, kun mies ja lapsi kävivät hakemassa auton hallin toisesta päästä.)
Menimme Korkeasaareen autolla, ja kaikenlaisten tahojen opastuksiin ja varoituksiin aina liian vakavasti suhtautuvassa mielessäni jyskytti Korkeasaaren infosivuilla ollut varoitus siitä, että parkkipaikkoja on todella rajoitetusti. Apua, entä jos emme saakaan autoa mihinkään? No, ainakin ihan tavallisena arkisena aamupäivänä parkkialueella riitti yllin kyllin paikkoja, joten sain taas tuntea oloni hiukan hölmöksi turhine huolineni.
Emme nähneet reissullamme suuria kissapetoja, mutta matkan tärkein tavoite toteutui eli tyttö näki sekä kameleita että kilpikonnia. Hän on ollut kovin ihastunut kameleihin nähtyään (teko)sellaisen eräällä Ti-Ti Nallen dvd:llä ja kilpikonnakiinnostus taitaa liittyä Uki-piirretyn sympaattiseen kilpikonnahahmoon. Itse en katsonut mitään toista nisäkästä yhtä haltioituneena kuin omaa lastani, kun hän näki kamelin.
Korkeasaaressa oli oikein mukavaa. Lippujen hinnat olivat kohtuulliset ja alle neljävuotiaat pääsevät eläintarhaan ilmaiseksi. Opastekylttejä ja penkkejä oli riittämiin ja vaunujen kanssa pääsi hyvin kulkemaan ympäri saarta. Nyt tuli muuten todettua sekin, että tyttöä ei näköjään haittaa ollenkaan, vaikka päiväuniaika vähän viivästyisikin. Kotosalla ollessamme hän menee päiväunilleen jo yhdeltätoista ja nukahtaa aina saman tien, mutta nyt kiertelimme koko päiväuniajan eläintarhassa ja lähdimme kotimatkalle vasta puoli yhdeltä. Autoon tyttö simahti kyllä alle minuutissa. Autossa nukuttujen päiväunien ansiosta tyttö oli kuin Duracel-pupu kotiin tullessamme. Itse mietin eteiseen astuessamme, että olisipa mukavaa mennä hetkeksi huilaamaan, kun taas tyttö totesi iloisesti: ”No niin, pompitaanpa!”
Mies nappasi vielä lähtiessämme kuvan riikinkukosta, joka yritti niin kovasti tehdä naaraisiin vaikutusta ilmeisesti siinä onnistumatta.
