”Kuka vauvan on ostanut?”
Rakas pieni esikoisemme, joka on ottanut vauvan niin iloisesti ja uteliaasti vastaan, käy kuitenkin selvästi läpi tähänastisen elämänsä suurinta kriisiä. Onneksi, onneksi, onneksi mieheni kesäloma on vasta aluillaan, joten tässä on vielä muutama viikko aikaa opetella uutta arkea koko perheen yhteisvoimin.
Oma vointini on ollut muuten koko ajan hyvä, mutta tämä valtava maidonnousu pistää kyllä kropan koville. Ja iloisesti sekaisin olevat hormonit aiheuttavat äkillisiä itku- ja naurukohtauksia, joille ei ole edes mitään syytä. Esikoinen onkin muutamaan kertaan kysellyt huolestuneena, että onko äiti kunnossa. Olen sitten yritellyt kivistäviä maitokannujani kannatellen ja naurupissaa pidellen vakuuttaa, että ei tässä ole mitään hätää.
Kun lauantai-iltana tajusin, että synnytys on nyt tosiaan sitten alkanut, päällimmäinen ajatukseni oli huoli esikoisesta. Miten hän reagoi aamulla siihen, että täällä onkin äidin ja iskän sijasta mamma? Pienen hetken ajan jopa toivoin, ettei synnytys sittenkään vielä alkaisi vaan että seuraava päivä alkaisi ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ja että saisin vain halailla ja suukotella omaa rakasta tyttöäni, enkä koskaan päästää irti.
No, miten täällä sitten oli mamman kanssa sujunut? Ihan hyvin, ei mitään suurta draamaa. Olimme neuvoneet mammaa kertomaan tytölle heti tämän herätessä, että ”äiti ja iskä ovat nyt siellä sairaalassa saamassa sitä vauvaa niin kuin on puhuttu”. Tämän kuultuaan tyttö oli napannut unipupun kainaloonsa ja jäänyt hiljaisena sänkyyn makoilemaan. Mamma oli miettinyt, että antaa nukkua vielä, jos väsyttää. Tyttö ei ilmeisesti kuitenkaan enää nukkunut, huilasi vain, ja kun mamma oli lopulta vajaan tunnin kuluttua sanonut, että mennään tekemään aamupesut ja tulepas näyttämään, missä vaipat ovat niin sängystä oli kuulunut kipakka vastaus: ”Äiti laittoi eilen lisää vaippoja!”. Niin. Että jos mamma tarvitsee vaipan, mamma on hyvä ja hakee, tyttöä ei kiinnosta. Lopulta tyttö oli kuitenkin noussut ja ollut aika avuliaskin selostaessaan, miten hänen hampaansa kuuluu pestä ja mitä hänellä on tapana syödä aamupalaksi. Kun mies aamuyhdeksän maissa eli muutama tunti tytön heräämisestä oli tullut kotiin, oli täällä käynnissä hyväntuulinen muovailuvahatuokio, eli kaikki oli ihan hyvin. Mutta on se kieltämättä aika erilaista synnyttää toinen lapsi, kun sitä suurta onnea ja iloa kuitenkin vähän himmentää huoli kotona odottavasta, pienestä ja rakkaasta esikoisesta.
Tytön päiväunien ja välipalan jälkeen hän tulikin jo mieheni kanssa minua ja vauvaa katsomaan. Hänellä oli tärkeä tehtäväkin: antaa vauvalle jo aiemmin yhdessä ostamamme uniriepu eli ”unilehmä”. Minulla oli ollut tyttöä niin ikävä, että olisin voinut rutistaa häntä loputtomiin, mutta tytöstä huomasi, että hän suhtautui minuun vähän varauksella. Näytin varmaan aika lailla erilaiseltakin sairaalavaatteissa ja ihan vieraassa ympäristössä. Tyttö kyllä halasi minua takaisin ja pötkötteli vieressäni sängyllä, mutta oli kuitenkin koko ajan jotenkin jännittynyt. Vauvasta hän taisi todeta vain, että ”pikkuinen vauveli!” Vierailu ei kestänyt kauan, sillä aika pian tytön mielenkiinto minua ja vauvaa kohtaan herpaantui ja hän olisi halunnut vain kiipeillä sinne tänne ja leikkiä käsidesipumpulla. Mies ja tyttö lähtivätkin pian kotiin ja minä jäin nieleskelemään kyyneleitäni ”osaston kuumimman huoneen kuumimpaan nurkkaukseen” kuten eräs kätilö vuodepaikkaani kuvaili.
Kotona kaikki oli sujunut tosi hyvin niin kuin olin etukäteen tiennytkin: olihan tyttö iskänsä kanssa eli hänellä ei todellakaan ollut mitään hätää. Taisin olla itse se, joka kärsi tilanteesta eniten. Senkin takia odotin niin malttamattomana, että pääsen vauvan kanssa kotiin, ja onneksi varhaiselle kotiutumiselle ei ollut mitään esteitä, joten mies pääsi meitä hakemaan jo maanantaina aamupäivällä. Kun kuulin tytön äänen raikuvan iloisesti käytävällä, olin jo aivan kyynelissä, mutta yritin tsempata ja käyttäytyä suhteellisen ”normaalisti”, koska tyttö vaikutti edelleen hiukan hämmentyneeltä seurassani ja turvautui selvästi enemmän mieheeni. Kotona hänen mielialansa ja puheenaiheensa vaihtelivat iloisesta ”Vauvakin tuli kotiin! Äitikin tuli kotiin!” -höpöttelystä kiukkuisempiin ”Ei äiti saa suukottaa!” -kieltoihin. Vaikka olin kuinka osannut odottaa, että juuri minä tulen olemaan mahdollisten kiukuttelujen kohde niin en voi kieltää, etteikö olisi kirpaissut lujasti, kun tyttö päiväunilta herättyään raivosi sängyssä: ”ÄITI EI TULE TÄNNE! ÄITI MENE POIS! EI ÄITI SAA TULLA TÄNNE!”.
Mutta pikkuhiljaa siinä tytön hiuksia silitellessäni ja häntä suukotellessani ja kertoessani, miten rakas hän on ja miten kova ikävä minulla häntä oli, hän rauhoittui, eikä toista samanlaista huutomyrskyä ole ainakaan vielä tullut. Tällä hetkellä hän turvautuu vielä selvästi enemmän mieheeni ja on tänäänkin muutaman kerran sanonut, että äiti ei saa muiskuttaa eikä antaa haleja, mutta koko ajan tilalle on tullut myös enemmän ja enemmän niitä hetkiä, kun hän hakeutuu viereeni kirjan kanssa tai muuten haluaa puuhastella yhdessä jotain. Tuntuu, että hän samaan aikaan pitää minua pienen matkan päässä ja yrittää sopeutua tähän uuteen tilanteeseen ja samaan aikaan kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä. Sitä hän tietenkin myös roppakaupalla saa. Olemme myös koko ajan korostaneet sitä, miten pieni hän vielä itsekin on, ja hän tuntuu selvästi tykkäävän tällaisesta jutustelusta. Tänään ennen päiväunia hän sanoi itsekin haluavansa olla vielä pieni vauva.
No miten hän sitten on vauvaan suhtautunut? Todella, todella ihanasti. Hän tykkää antaa vauvan poskelle suukkoja ja kutitella vauvan varpaita. Hän komentaa minua ottamaan vauvan syliin heti, kun sängystä kuuluu pienikin parahdus. Hän makoilee mielellään sängyssä kanssamme, kun imetän vauvaa. Välillä vauvan nukkuessa ja meidän leikkiessämme tai puuhaillessamme jotain, hän havahtuu kysymään: ”Missä vauva on?”. Eilen tyttö ja vauva makoilivat hetken lattialla viltin päällä ja tyttö katseli vauvaa sellainen jännä ilme kasvoillaan. Sitä ilmettä on vaikea selittää, varmaan siinä oli mukana ties kuinka monta tunnetta, niin myönteistä kuin kielteistäkin. Toistaiseksi tyttö ei ole kuitenkaan sanonut vauvasta mitään kielteistä, vaan päinvastoin on kertonut, että vauva on mukava tai että on mukavaa, kun vauva on täällä. Eilen hän kyllä kysyi minulta, että ”kuka vauvan on ostanut?” mutta sitäkään ei kysytty missään reklamaatiomielessä vaan ihan uteliaisuudesta.
Ja tänään aamulla olin niin onnellinen, kun tyttö Seikkailupuistosta kotiuduttuaan huikkasi minut nähdessään: ”Äiti anna minulle rutistus!”. Ja minähän annoin.