Kuulumisia

Kun poljin tänä aamuna loskaisia katuja pitkin toimistolle jäätävän tihkusateen rummuttaessa pyöräilykypärääni, mietin, että tässä tiivistyy niin mahtavasti viime päivieni fiilikset. 

En oikeastaan edes tiedä, mistä tuulee (paitsi pohjoisesta, ripauksella räntää), mutta olen viime viikonlopusta lähtien keskittynyt lähinnä ärsyyntymään. Onhan niitä syitäkin toki, kuten esimerkiksi toissaperjantain lenkillä pahasti kipeytynyt oikea jalkapohja, joka ei vieläkään ole kunnossa. (Eipä silti, että olisin tässä hetkeen lenkille pääsemässä, koska olen vieläkin niin tukkoinen toissasunnuntaina iskeneen flunssan jälkimainingeissa.) Turku City Run on alle kolmen viikon päästä, ja olisi ihan kiva päästä juoksemaan vielä ennen varsinaista tapahtumaa. Toisaalta en edes haluaisi lenkille toteamaan, että jalka juilii sadan metrin hölkän jälkeen.

Äksyilyni on eksynyt myös uniini; viime yönä tein unissani listaa kaikista inhottavista asioista, yhtenä esimerkkinä likavedessä lilluva rätti. Unissani suunnittelin listaavani nuo kaikki asiat postauksen muotoon. Sepä olisi ollut oikein sellainen vappumaisen pirteä tervehdys kaikille lukijoille. (Tämä postaushan sen sijaan suorastaan pursuilee iloisia ajatuksia.)

Kun kävin viime maanantaina työterveyslääkärillä, hän sanoi, että muista levätä, se on flunssan tärkein hoitomuoto. Kotona toistin viestin kahdelle kipeälle lapselleni, mutta jostain kumman syystä heidän mielestään äidin lepo ei ollut ollenkaan niin tärkeä juttu.

***

No, on tässä ollut kivojakin juttuja. Kolme sairauslomapäivää heti viikonlopun jälkeen tarkoittivat räkäistä mutta kuitenkin yhteistä perheaikaa, joista rakkauden- ja syyllisyydentäyteisesti mieleeni on painunut erityisesti eräs kerta, jolloin nuhainen esikoinen kaivautui kainalooni peiton alle, sulki silmänsä ja ennen kuin nukahti pienen potilaan päiväunilleen, hymyili niin onnellisen autuaana siitä, että saa olla äitin kainalossa keskellä kirkasta päivää. 

Ja olemme lukeneet Onnelin ja Annelin kootuista kertomuksista jo kaksi kokonaista tarinaa, ja tällä hetkellä menossa on kolmas, ankeasta orpokodista kertova satu, josta minun täytyi salaa kurkata loppuratkaisua, kun en malttanut odottaa. Tämä on ensimmäinen tällainen isompien lasten kirja, jota me luemme esikoisen kanssa joka päivä hiukan eteenpäin, ja ei voisi kyllä toivoa parempaa ensikohtaamista pidempien satujen maailmaan kuin nämä Marjatta Kurenniemen eläväiset tarinat. Näissä on jo hiukan jännitystäkin; on rosvoja, hämärtyviä iltoja ja kalseita orpokodin johtajattaria, mutta Kurenniemi on saanut jännityksestäkin juuri sopivan hassunkurista ja pian nelivuotiaan vatsanpohjaa oikealla tavalla kutkuttavaa (näin olen tulkinnut esikoisen ilmeistä ja siitä innokkuudesta, jolla hän uudelleen ”lukee” tarinoita itsekseen). 

Oho. Tässä on kuulkaa nyt käynyt niin, että tätä postausta kirjoittaessani olen tullut vähän niin kuin vahingossa hyvälle tuulelle. Onhan nyt vappuviikko ja kaikkea. 

Mukavaa viikkoa kaikille! :)