Lihavuudesta

Minua on jo aika pitkään risonut se ajatusmaailma, joka Suomessakin vallitsee painon suhteen. Luettuani Pekka Hiltusen Iso-romaanin minua alkoi risoa vielä enemmän. Kirjaa kuvataan romaanin muotoon kirjoitetuksi pamfletiksi. Kirjassa kerrotaan lihavasta Annista, joka kohtaa painonsa vuoksi ennakkoluuloja ja syrjintää niin työelämässä kuin muutenkin. Anni nousee barrikadeille kyllästyttyään siihen, että läskipilkkaa tulvii joka tuutista. Hiltunen kertoo omia, tutkimuksiin perustuvia ajatuksiaan Annin suulla, ajatuksia, joita Suomessa (tai länsimaissa) ei ole juurikaan totuttu kuulemaan: lihava ihminen voi olla terveempi kuin hoikka, ja lievällä ylipainolla voi itse asiassa olla myönteisiä terveysvaikutuksia. 

Minun oli tarkoitus kirjoittaa Iso-romaanista jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt, ja sitten kirja täytyikin jo palauttaa kirjastoon. En hoksannut tehdä kirjasta mitään muistiinpanoja, joten olen nyt omien muistikuvieni varassa. Siksi en kirjoitakaan pelkästään Isosta, vaan lihavuuskäsityksistä yleisesti. Kirjasta voisin oikeastaan todeta vain sen, että romaanina se ei ole kummoinen mutta lihavia ihmisiä puolustavana pamflettina se kyllä toimii. Hiltunen on kirjoittanut aiheesta myös aikaisemmin: Image-lehdessä jo vuonna 2007 julkaistu Läskisota-artikkeli pyörittelee samoja teemoja kuin Iso. Syy sille, että tartuin aiheeseen nyt, on se, että satuin vilkaisemaan taaperon ruokailua valvoessani uusinta Turkulaista. Lehdessä puhutaan lihavuuteen kohdistuvista kielteisistä asenteista, ja jutussa haastatellaan muun muassa Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Hannele Harjusta, joka on samoilla linjoilla Hiltusen kanssa siinä, että painoindeksiä ei pitäisi tuijottaa liikaa. Hän on yhtä mieltä Hiltusen kanssa myös siitä, että lievästi ylipainoiset ihmiset ovat usein niitä kaikkein terveimpiä. Lihavien syrjintä johtuu Harjusen mukaan juuri niistä paljon puhutuista länsimaisista, kapeista kauneuskäsityksistä, joiden perusteella vain tietynlaiset kehot hyväksytään. (Tosin niitäkään ei hyväksytä sellaisinaan vaan photoshopattuina). Lihavat leimataan laiskoiksi ja tyhmiksi – ikään kuin ihmisen koko ei olisi vain tämän fyysinen ominaisuus, vaan suorassa yhteydessä tämän aivokapasiteettiin!

Aikoinani omaa, menestyksen diskurssia analysoivaa, graduani varten tutkin myös jonkin verran amerikkalaista laihdutuskulttuuria. Mieleenpainuvimpia olivat ne artikkelit, joissa käsiteltiin naisten ulkonäkökomplekseja ja huonoa itsetuntoa. On tutkittu, että länsimaissa jo kahdeksanvuotiaat tytöt alkavat olla tyytymättömiä omaan kroppaansa. Useita naisia yhdistää harhaluulo siitä, että kunhan paino vain tippuisi, elämä muuttuisi paremmaksi (ks. esim. Grogan, Sarah 1999). Avoimesti laihdutusyrityksistään kertoviin lihaviin suhtaudutaan sympaattisemmin kuin sellaisiin, jotka kehtaavat väittää olevansa ihan tyytyväisiä itseensä (ks. esim. Bordo, Susan 1993). Graduni lyhyttä ”dieettiosiota” hiukan kärjistäen voisi todeta, että onnistuneesta laihdutuksesta kertovat menestystarinat tyypillisesti kuvailevat tilannetta, jossa alun perin onnettomasta lihavasta tuleekin laihdutuksen jäljiltä onnellinen oman elämänsä sankari. Lihavuuteen kuuluvat avioerot, rahahuolet, perheriidat, yksinäisyys ja alakulo, kun taas hoikempi ulkomuoto tuo tullessaan uutta sutinaa ja muuta mukavaa. Voi vain kuvitella mielessään niitä miljardeja, joita painonhallintapalveluja ja -tuotteita markkinoivien yritysten kassoihin kilahtelee, kun ihmiset saadaan uskomaan, että esimerkiksi Painonvartijoiden pisteitä laskemalla elämästä tulee paljon onnellisempaa. Menestystarinoissa sivuutetaan usein se tosiasia, että useat onnistuneesti laihduttaneet lihovat pian takaisin vähintään entisiin mittoihinsa.

Itse olen vasta näin kolmikymppisenä, lapsen syntymän jälkeen, ruvennut kyselemään itseltäni, että miksi ihmeessä minä aina vain vatvon painoasioitani? Onko se nyt maailmanloppu, jos raskaudesta on jäänyt muutama ylimääräinen kilo? Kunhan syön ja liikun suurin piirtein suositusten mukaisesti, muutamalla kilolla sinne tai tänne ei pitäisi olla minkään valtakunnan painoarvoa (pun intended). Ja vaikka painaisin 138 kiloa niin kuin Anni Kantto Iso-kirjassa, sen ei pitäisi kuulua kenellekään muulle.

Itse taisin olla seitsemännellä luokalla, kun ensimmäisen kerran kirjoitin muistivihkoon dieettisuunnitelmia ja yritin rajoittaa syömisiäni. Luulin olevani lihava, vaikka olinkin aika laiha. Kahdeksannella luokalla kärsin suunnattomasti paksuista reisistäni, jotka olivat paksut vain mielikuvissani. Tilasin jopa jonkin reisiin perehtyneen laihdutus- ja kiinteytysoppaan, jonka ohjeita yritin huolellisesti noudattaa. Tajusin tässä hiljattain, että olen yli puolet elämästäni ollut tyytymätön painooni. Miten monta ruokavaliosuunnitelmaa, laihdutussuunnitelmaa, pisteidenlaskuvihkoa, itsesyytöstä, lankeamista, repsahtamista ja kalorinlaskemisminuuttia elämääni onkaan mahtunut. Olen käynyt kerran jopa Painonvartijoiden ryhmätapaamisessa, kun minulla oli painoindeksin mukaan hurjat viisi kiloa ylimääräistä. (En viihtynyt, enkä mennyt toista kertaa. Nykyään Painonvartijoita ei Suomessa enää edes ole, koska toiminta lopetettiin kannattamattomana vuonna 2010.) 

En saanut tähän juttuuni nyt sitä selkeää punaista lankaa, joka minulla oli tavoitteena. Isäinpäivän tohinat ovat vaatineet veronsa, ja olen varmastikin unohtanut puolet niistä ajatuksista, joita juttua aloittaessani pyörittelin. Tässä kuitenkin tiivistettynä tärkein: minua harmittaa se, miten asiatonta kohtelua lihavat ihmiset voivat saada osakseen vain kokonsa takia. Samoin tietenkin harmittaa, jos laihoja arvostellaan kokonsa puolesta. Annetaan siis kaikkien olla sen kokoisia kuin ovat! Tähän naiiviin ajatukseen on hyvä lopettaa.

Jutussa mainitut lähteet:

Bordo, Susan 1993. Unbearable Weight: Feminism, Western Culture, and the Body. 10th edition. University of California Press.

Grogan, Sarah 1999. Body image: understanding body dissatisfaction in men, women and children. London: Routledge.