Miten meillä sujuu?

Kahvia, kiitos!

Kaksi ensimmäistä (vajaata mutta omasta mielestäni ihan sopivan pituista) työviikkoa on nyt takana ja on aika pysähtyä miettimään, miten meillä oikeasti on tämä suuri vaihdos sujunut. 

Uskon, että töihinmenoni on kirpaissut eniten minua itseäni ja juuri niiden aiemmin kuvailemieni nostalgiasyiden vuoksi. En osaa lähestyä tätä hommaa yksinkertaisesti, siten, että okei, iskä on nyt lasten kanssa kotona ja äiti käy töissä. Ehei, minä mietin ensimmäistä raskauttani, esikoisen syntymää, niitä ensimmäisiä onnenpäiviä pienen nyytin kanssa, pimeää vauvavuotta, aurinkoista kesää 2013, uutta raskautta, taaperon uhmaa, joka sipulin tavoin paljasti itsestään aina uuden kerroksen, viimevuotista hellekesää, kuopuksen syntymää ja niitä ensimmäisiä sekavia kuukausia..ja ne kaikki sulautuvat mielessäni yhdeksi kipeäksi mytyksi, josta haluan pitää kiinni aasin itsepintaisuudella. Kaikki tämä kytkeytyy varmaan mielessäni vanhenemiseen ja uusiin elämänvaiheisiin, joita toisaalta odotan kovasti mutta jotka samalla ahdistavat, koska pienten lasten äitinä olemisesta on tullut minulle niin vahva identiteetti.

Niin. Voitte siis kuvitella, että en ole suhtautunut tähän muutokseen kovinkaan kevyesti, vaikka käytännön tasolla kaikki asiat ovatkin sujuneet mainiosti. Minua ei haittaa herätä aamuisin puoli kuudelta, ei haittaa pyöräillä töihin kaatosateessakaan, enkä pistä pahakseni sitä työntekoakaan, joka tähän pakettiin kuuluu. Päinvastoin, viihdyn töissä, enkä ole kertaakaan yrittänyt voidella työkavereiden leipiä heidän puolestaan tai kysellyt ihmisiltä, että pitäisikö heidän käydä pissalla. En usko, että minusta välttämättä edes päälle päin näkee, että vielä hetki sitten olin täysiverinen kotiäiti (ellei sitten röntgenkatseella näe tunikani läpi ja hoksaa, että kuljen edelleen mama-legginseissä, koska olen hukannut tavalliset legginsini). Mutta perhettäni olen ikävöinyt jopa vielä enemmän kuin etukäteen ajattelinkaan. Yllättävintä on ehkä ollut se, miten kipeästi olen ikävöinyt esikoista. Olin kai ajatellut, että koska esikoinen on jo melkein kolmevuotias, eikä millään tavalla riippuvainen juuri minun antamastani hoidosta, ei kahdeksan tunnin päivittäinen ero tuntuisi aivan yhtä pahalta kuin ero vauvasta, jota vielä imetän. Toisin kävi - ikävöin molempia lapsiani aivan yhtä paljon, vaikka esikoisen ikävöintiin ei liitykään minkäänlaista huolta siitä, miten hän pärjää ilman minua, kun taas 9,5-kuukautisen vauvan kohdalla mietin väkisinkin sitä, olenko liian pitkiä aikoja pois hänen luotaan. 

Mies puolestaan on soljahtanut koti-isän rooliinsa juuri niin luontevasti kuin osasin odottaakin. Hän jäi kotiin aika hyvässä tilanteessa: kesä tekee tuloaan, vauvan päiväuni- ja ruokailurytmi on mukavan säännöllinen ja esikoisellakin on taas seesteisempi vaihe menossa. Mutta vaikka hän olisi jäänyt kotiin keskellä synkeintä kaamosta ja kaaosta, uskon, että hän olisi jäänyt aivan yhtä hyväntuulisena eteiseen vilkuttelemaan vauva sylissään kuin nytkin. Se, että mieheni ihan oikeasti nauttii lasten kanssa kotona olemisesta helpottaa tietenkin paljon omaa töihinlähtöäni; on paljon kivempi sulkea ovi perässään, kun tietää, että kotona on hyvä meininki. Mies onkin ehtinyt jo vaikka mitä - hän on rohkeasti mennyt lasten kanssa Ikeaan, työpaikalleen, lähipuistoon, lähikauppaan, postiin ja kauppahalliin. (Minulle tuossa olisi ollut jo koko loppuvuodeksi ohjelmaa...) 

Esikoinen on ottanut tämän suuren muutoksen vastaan aika lailla siten kuin olin kuvitellutkin. Kun hän kuuli, että iskä jää kotiin ja äiti menee töihin, hän sekä ilahtui (jee, iskän kanssa kotona!) että hämmentyi (miksi äiti menee töihin?). Esikoisen maailmassa äiti on aina ollut kotona ja iskä on se, jota on ikävöity ja odotettu. Ensimmäisten työpäivieni jälkeen tyttö oli tohkeissaan, kun palasin kotiin ja raportoi kiireellä päivän aikana tapahtuneista asioista, kunnes sitten "muisti" olevansa minulle kiukkuinen ja siirtyi sellaiseen viileän kohteliaaseen käytökseen, joka tuli tutuksi kuopuksen syntymän jälkeen. Hän ei muka halunnut haleja tai suukkoja, mutta oli kuitenkin ilmiselvästi läheisyyden- ja hellyydenkipeä ja aina kun unohti kiukkunsa, käpertyi syliini. Hän on myös kehittänyt leikin, jossa käpertyy viereeni muka nukkumaan ja minä silittelen häntä ja laulan samalla tuutulauluja. Parina aamuna, kun esikoinen on herännyt vain minuutteja ennen töihinlähtöäni, hänestä on nähnyt parhaiten sen, miten lujille lähtöni ottaa. Samaan aikaan hän on kuitenkin vilpittömän riemuissaan ja innoissaan siitä, että iskä on kotona, joten tietynlaista iloisten ja surullisten tunteiden tasapainottelua hän joutuu tällä hetkellä kovasti harjoittelemaan. Nyt hän ei enää kysy joka päivä, että miksi äiti menee töihin ja hän on sanonut koko tänä aikana vain kerran, että minun pitäisi jäädä kotiin. 

Kuopuskin on pärjännyt uusissa olosuhteissa hienosti. Mies on hoitanut häntä paljon alusta lähtien ja tehnyt koko kuopuksen olemassaoloajan lyhennettyä työpäivää, joten osasimme luottaa siihen, ettei kuopus koe tulleensa millään tavalla hylätyksi, kun minä olen pois pitkiä aikoja kerrallaan. Mutta onhan tämä 9 - 10 kuukauden ikä hankala ja vaativa eroahdistuksineen, enkä voi kieltää, ettenkö hiukan kuitenkin murehtisi sitä, että miten vauva tämän muutoksen kokee (ja että vaikuttaako se hänen psyykkiseen kehitykseensä jotenkin). Ensimmäisten päivien aikana vauva oli ehkä hiukan vaisu kotiin tullessani, halusi heti syliin ja piristyi vasta reilun maitoannoksen jälkeen. Mutta päivisin, minun ollessani pois, hän ei ole kitissyt perääni vaan on ollut täysin tyytyväinen isänsä tarjoamaan syliin, lohtuun ja hoivaan. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin, ja imetys jatkuu suunnitelmien mukaisesti: annan vauvalle maitoa aamuisin ennen töihinmenoa, heti työpäivän jälkeen, iltapalalla ja kerran alkuyöstä. Ajattelin alun perin, ettei vauva tarvitsisi korviketta ollenkaan, mutta nyt olemme kuitenkin päätyneet siihen, että mies tarjoaa lounaan ja välipalan yhteydessä vauvalle korviketta nokkamukista ja kyllä vauva sitä hiukan ottaakin. Kuopuksen ensimmäisten päivien hiukan vaisu olemuskin on muuttunut normaalimmaksi, ja nyt hän taas jokeltelee ja jekkuilee tapansa mukaan aamusta iltaan ja osallistuu innokkaasti isosiskonsa leikkeihin, halusi sisko sitä tai ei.

Arki siis jatkuu tässä talossa samanlaisena ja silti aivan erilaisena kuin aikaisemmin. Aika onnellista porukkaa täällä kuitenkin näyttäisi asuvan, ja se on tietenkin tärkeintä.

(Kuvat satunnaisia työpäivän aikana otettuja Instagram-otoksia.)

Kommentit

Kristaliina
Puutalobaby

Hitsi oikein ahmin tämän kirjoituksen - miettien tietysti omakohtaisesti myös kaikkia pontentiaalisia tulevaisuusskenaarioita. Mä niii-iiin pystyn samastumaan tuohon sun "en ole ottanut tätä kevyesti" -pohdintaan. Tämähän on taas kerran ihan valtavan suuri elämänmuutos koko perheelle! Mutta kuulostaa siltä, että hyvin menee ja ehkä äitikin pian sopeutuu :)

Pian päästään juttelemaan livenä lisää, jee!

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Joo, toivottavasti mäkin pian sopeudun...tai tavallaan mä oon sopeutunut, mutta mulla on joku ihme päähänpinttymä miettiä asioita puhki. Tai siis teen niistä paljon monimutkaisempia kuin mitä ne oikeasti ovatkaan. Plus sitten tässä on varmaan sellainenkin ilmiö, että olen niin tottunut tekemään kaikista muutoksista ja siirtymävaiheista lapsille mahdollisimman helppoja ja kivuttomia niin ehkä ne omat tuntemukset ja ajatukset siirtyvät siinä vaiheessa taustalle ja pulpahtavat paremmin pintaan vasta sen jälkeen, kun näen, että lasten maailma ei liikaa järkkynyt. 

Niin päästäänkin, ihanaa! :)

Eilisen lupaukset

Musta tuntuu, että jos mun mies olisi kotona niin kävisivät pojan kanssa joka päivä jossain, koti olisi siistimpi kuin mun jäljiltä ja mies iloinen ja pirteä. 

Toisaalta pelkäisin, ettei mies reagoisi itkuun yhtä herkästi ja lohduttaisi sylissä yhtä paljon tai kestäisi yösyöttöjä kovin hyvin (jotka siis täysin mun vastuulla vaikka poika on korvikkeella).

Olen vasta äitiyden alkutaipaleella, mutta tuntuu että samalla kun opettaa lapselle rakkautta, rajoja ja pettymyksiä, opettelee itse luopumista, luopumista ja luopumista. Pahimmat tunnemyrskyt tullee vastaan kun poika menee hoitoon, kouluun ja muuttaa pois kotoa. Onneksi nyt saan elää vielä tässä päivässä ja nauttia vauva-ajasta.

Eikös se mennyt jonkun tutkimuksen mukaan niin, että lapset (ja erityisesti tytöt?) joiden elämässä isä on tiiviisti mukana, ovat yleisesti rauhallisempia ja rennompia kuin jos isä ei ole aktiivisesti mukana? Kuulostaa kyllä kivalta, että teillä lapset saavat nähdä isän pyörittämää arkea myös. Ehkä meilläkin, ainakin se isäkuukausi sitten aikanaan.

 

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Luopumista saa tosiaan opetella. Ja sitä, ettei äiti ole korvaamaton. Meillä oli esikoisen kanssa tosi vahva ja tiivis symbioosi vauvavuoden aikana ja sitten kun se voimakkain eroahdistus rupesi lievenemään, tytöstä kuoriutui "iskän tyttö" ja niillä on kyllä tosi, tosi vahva ja ihana suhde. Se on mun mielestä aivan mahtavaa mutta samalla tietenkin välillä ikävöin niitä aikoja, kun mä olin kiistatta se ykkönen esikoisen silmissä. Ja tiedän, että sellainen ajattelu on itsekästä. 

Mäkin olin lukenut vastaavista tutkimuksista ja oon kyllä samaa mieltä siitä, että tämä miehen hoitovapaalle jääminen on tosi hieno ja hyvä juttu! :)

Ihania vauvapäiviä sulle! :)

Jeba
Tuuliajolla

Olipa kiva lukea, että teille menee hyvin! :)

Mua vähän jännittää, että miten tyttö pärjää päiväkodissa ( mulla kun alkaa kesäkuussa osa-aikatyö!! ) ja että onko liikaa erossa päivisin musta, miten se vaikuttaa kaikeen ja plaaplaaplaaplaaaaaaaah! Mutta, toisaalta noita juttuja on ihan turha miettiä, sillä ei meillä ole vaihtoehtoakaan. Mies ei voi jäädä yrittäjänä pois omista töistään ja munkin on pakko mennä töihin.... ja mä HALUAN mennä jo töihin!

Kai ne lapset pärjää? Mun pieni tyttökin? Sano, että ne pärjää!

Pojalle on tullut nyt jokin ihme äitikausi ja on todella paljon mun perään. Oikein jopa hysteerinen ja hokee koko ajan " äiti hakemaan, äiti hakemaan.... " Oon pyöritellyt päässäni kaikenlaista mistä toi käytös voi johtua, mutten keksi mitään muuta kuin sen, että poika on vaan todella kova mun perään ja tää liittyy jotenkin päiväkotiin ja siihen ikävöintiin mua kohtaan. Päiväkodissa kaikki menee kuulemma hyvin, ei ikävoi siellä, syö ja nukkuu hyvin ja on aina iloinen kun haen pois.... hhhmmm. Toivon ja uskon, että pojallakin tämä helpottaa kun pikkusisko jää myös päiväkotiin ja on tuomassa turvaa päiviin. Meillä ei oo koskaan aikaisemmin ollut pojan kanssa mitään tämmöstä ( paitsi vauvana oli sillonkin kova mun perään.... ) mutta mitään tämmöstä ns. hysteeristä ikävää.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Mä oon ainakin huomannut, että noita äiti- ja isäkausia tulee ja menee. Meillä taitaa kyllä useammin olla isäkausi kuin äitikausi, mutta siis saattaa ihan samankin päivän aikana vaihdella kovastikin se, että kenet esikoinen armollisesti pyytää esim. iltapesuja tekemään :D ehkä teillä on vaan joku tällainen vahva äitikausi tosiaan menossa ja se menee itsestään ohi taas jossain välissä! :)

Hienoa, että oot saanut töitä!! Ymmärrän kyllä hyvin, että hoitokuviot mietityttävät, mutta kyllä kaikki varmasti sujuu hyvin! Meilläkin vauva on sopeutunut vielä odotettua paremmin tähän muutokseen ja on ollut nämä alkuviikon ekat työpäivät tosi iloinen ja hyväntuulinen! :)

Jeba
Tuuliajolla

No sitä mäkin, että tää on taas jotain vahvaa äitikautta, joka sitten vaan on potenssiin tuhat päiväkodin myötä. Toivon, että pikkusiskon seura päiväkodissa helpottaisi ikävää. :) Miten teillä muuten tytöt tulee toimeen keskenään? Oot varmaan joskus siitä kirjoittanutkin ( ehkä... en nyt muista ainakaan....? ) mutta olisi kiva kuulla kuitenkin. Jos vaan jaksat ja haluat :) Mä voin samaistuu sitten siihenkin postaukseen, hahaha. :D

Niinpä, jee! Vaikka vaan kesätyö onkin ja syksy täysin auki, mutta kyllä se tekee enemmän kuin hyvää, että pääsen töihin! Tekemään jotain täysin omaa juttua ja koska kyseessä on osa-aikatyö, ei työpäiviä viikossa ole kovinkaan montaa, joten kyllä sitä aikaa riittää lapsillekin. :)

Eiköhän tää tästä! Kesä tulee ja ulkonakin paistaa parhaillaan ihanasti aurinko. <3

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Tytöt tulee nykyään niin hyvin toimeen keskenään, että jonkinlaista postausta oon tästä suunnitellutkin! On niin kiva seurailla niiden leikkejä, kun niissä on jo sellaista aitoa yhteisen tekemisen riemua mukana. :)

Jeba
Tuuliajolla

No okei.... :D sitten mä en voi samaistua jos teillä tytöt tulee hyvin toimeen! Meillä on ihan joka päivä riitoja, läpsäsyjä ja huutamista.... niinku isoveljen puolelta. Huoh. :( Pikkusisko ei saisi koskea mihinkään leluihin eikä edes koskea isoveljeen!! Välillä on hyviä päiviä ja ollaan sovussa, nauretaan, leikitään ja hassutellaan... mutta pääsäänstöisesti enemmän on kiusantekemistä ja ärsyttämistä!

Kai ne joskus sentään toimeen tulee? :D Vuoden päästä? Kahden? Kymmenen?

Kommentoi