Miten meillä sujuu?

Kaksi ensimmäistä (vajaata mutta omasta mielestäni ihan sopivan pituista) työviikkoa on nyt takana ja on aika pysähtyä miettimään, miten meillä oikeasti on tämä suuri vaihdos sujunut. 

Uskon, että töihinmenoni on kirpaissut eniten minua itseäni ja juuri niiden aiemmin kuvailemieni nostalgiasyiden vuoksi. En osaa lähestyä tätä hommaa yksinkertaisesti, siten, että okei, iskä on nyt lasten kanssa kotona ja äiti käy töissä. Ehei, minä mietin ensimmäistä raskauttani, esikoisen syntymää, niitä ensimmäisiä onnenpäiviä pienen nyytin kanssa, pimeää vauvavuotta, aurinkoista kesää 2013, uutta raskautta, taaperon uhmaa, joka sipulin tavoin paljasti itsestään aina uuden kerroksen, viimevuotista hellekesää, kuopuksen syntymää ja niitä ensimmäisiä sekavia kuukausia..ja ne kaikki sulautuvat mielessäni yhdeksi kipeäksi mytyksi, josta haluan pitää kiinni aasin itsepintaisuudella. Kaikki tämä kytkeytyy varmaan mielessäni vanhenemiseen ja uusiin elämänvaiheisiin, joita toisaalta odotan kovasti mutta jotka samalla ahdistavat, koska pienten lasten äitinä olemisesta on tullut minulle niin vahva identiteetti.

Niin. Voitte siis kuvitella, että en ole suhtautunut tähän muutokseen kovinkaan kevyesti, vaikka käytännön tasolla kaikki asiat ovatkin sujuneet mainiosti. Minua ei haittaa herätä aamuisin puoli kuudelta, ei haittaa pyöräillä töihin kaatosateessakaan, enkä pistä pahakseni sitä työntekoakaan, joka tähän pakettiin kuuluu. Päinvastoin, viihdyn töissä, enkä ole kertaakaan yrittänyt voidella työkavereiden leipiä heidän puolestaan tai kysellyt ihmisiltä, että pitäisikö heidän käydä pissalla. En usko, että minusta välttämättä edes päälle päin näkee, että vielä hetki sitten olin täysiverinen kotiäiti (ellei sitten röntgenkatseella näe tunikani läpi ja hoksaa, että kuljen edelleen mama-legginseissä, koska olen hukannut tavalliset legginsini). Mutta perhettäni olen ikävöinyt jopa vielä enemmän kuin etukäteen ajattelinkaan. Yllättävintä on ehkä ollut se, miten kipeästi olen ikävöinyt esikoista. Olin kai ajatellut, että koska esikoinen on jo melkein kolmevuotias, eikä millään tavalla riippuvainen juuri minun antamastani hoidosta, ei kahdeksan tunnin päivittäinen ero tuntuisi aivan yhtä pahalta kuin ero vauvasta, jota vielä imetän. Toisin kävi – ikävöin molempia lapsiani aivan yhtä paljon, vaikka esikoisen ikävöintiin ei liitykään minkäänlaista huolta siitä, miten hän pärjää ilman minua, kun taas 9,5-kuukautisen vauvan kohdalla mietin väkisinkin sitä, olenko liian pitkiä aikoja pois hänen luotaan. 

Mies puolestaan on soljahtanut koti-isän rooliinsa juuri niin luontevasti kuin osasin odottaakin. Hän jäi kotiin aika hyvässä tilanteessa: kesä tekee tuloaan, vauvan päiväuni- ja ruokailurytmi on mukavan säännöllinen ja esikoisellakin on taas seesteisempi vaihe menossa. Mutta vaikka hän olisi jäänyt kotiin keskellä synkeintä kaamosta ja kaaosta, uskon, että hän olisi jäänyt aivan yhtä hyväntuulisena eteiseen vilkuttelemaan vauva sylissään kuin nytkin. Se, että mieheni ihan oikeasti nauttii lasten kanssa kotona olemisesta helpottaa tietenkin paljon omaa töihinlähtöäni; on paljon kivempi sulkea ovi perässään, kun tietää, että kotona on hyvä meininki. Mies onkin ehtinyt jo vaikka mitä – hän on rohkeasti mennyt lasten kanssa Ikeaan, työpaikalleen, lähipuistoon, lähikauppaan, postiin ja kauppahalliin. (Minulle tuossa olisi ollut jo koko loppuvuodeksi ohjelmaa…) 

Esikoinen on ottanut tämän suuren muutoksen vastaan aika lailla siten kuin olin kuvitellutkin. Kun hän kuuli, että iskä jää kotiin ja äiti menee töihin, hän sekä ilahtui (jee, iskän kanssa kotona!) että hämmentyi (miksi äiti menee töihin?). Esikoisen maailmassa äiti on aina ollut kotona ja iskä on se, jota on ikävöity ja odotettu. Ensimmäisten työpäivieni jälkeen tyttö oli tohkeissaan, kun palasin kotiin ja raportoi kiireellä päivän aikana tapahtuneista asioista, kunnes sitten ”muisti” olevansa minulle kiukkuinen ja siirtyi sellaiseen viileän kohteliaaseen käytökseen, joka tuli tutuksi kuopuksen syntymän jälkeen. Hän ei muka halunnut haleja tai suukkoja, mutta oli kuitenkin ilmiselvästi läheisyyden- ja hellyydenkipeä ja aina kun unohti kiukkunsa, käpertyi syliini. Hän on myös kehittänyt leikin, jossa käpertyy viereeni muka nukkumaan ja minä silittelen häntä ja laulan samalla tuutulauluja. Parina aamuna, kun esikoinen on herännyt vain minuutteja ennen töihinlähtöäni, hänestä on nähnyt parhaiten sen, miten lujille lähtöni ottaa. Samaan aikaan hän on kuitenkin vilpittömän riemuissaan ja innoissaan siitä, että iskä on kotona, joten tietynlaista iloisten ja surullisten tunteiden tasapainottelua hän joutuu tällä hetkellä kovasti harjoittelemaan. Nyt hän ei enää kysy joka päivä, että miksi äiti menee töihin ja hän on sanonut koko tänä aikana vain kerran, että minun pitäisi jäädä kotiin. 

Kuopuskin on pärjännyt uusissa olosuhteissa hienosti. Mies on hoitanut häntä paljon alusta lähtien ja tehnyt koko kuopuksen olemassaoloajan lyhennettyä työpäivää, joten osasimme luottaa siihen, ettei kuopus koe tulleensa millään tavalla hylätyksi, kun minä olen pois pitkiä aikoja kerrallaan. Mutta onhan tämä 9 – 10 kuukauden ikä hankala ja vaativa eroahdistuksineen, enkä voi kieltää, ettenkö hiukan kuitenkin murehtisi sitä, että miten vauva tämän muutoksen kokee (ja että vaikuttaako se hänen psyykkiseen kehitykseensä jotenkin). Ensimmäisten päivien aikana vauva oli ehkä hiukan vaisu kotiin tullessani, halusi heti syliin ja piristyi vasta reilun maitoannoksen jälkeen. Mutta päivisin, minun ollessani pois, hän ei ole kitissyt perääni vaan on ollut täysin tyytyväinen isänsä tarjoamaan syliin, lohtuun ja hoivaan. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin, ja imetys jatkuu suunnitelmien mukaisesti: annan vauvalle maitoa aamuisin ennen töihinmenoa, heti työpäivän jälkeen, iltapalalla ja kerran alkuyöstä. Ajattelin alun perin, ettei vauva tarvitsisi korviketta ollenkaan, mutta nyt olemme kuitenkin päätyneet siihen, että mies tarjoaa lounaan ja välipalan yhteydessä vauvalle korviketta nokkamukista ja kyllä vauva sitä hiukan ottaakin. Kuopuksen ensimmäisten päivien hiukan vaisu olemuskin on muuttunut normaalimmaksi, ja nyt hän taas jokeltelee ja jekkuilee tapansa mukaan aamusta iltaan ja osallistuu innokkaasti isosiskonsa leikkeihin, halusi sisko sitä tai ei.

Arki siis jatkuu tässä talossa samanlaisena ja silti aivan erilaisena kuin aikaisemmin. Aika onnellista porukkaa täällä kuitenkin näyttäisi asuvan, ja se on tietenkin tärkeintä.

(Kuvat satunnaisia työpäivän aikana otettuja Instagram-otoksia.)